Teksti julkaistu alunperin Perussuomalaisten nuorten aikakauslehti Rahvaassa 3/2018. Teksti on kokonaisuudessaan omaani ja perustuu aikalaislähteisiin, kuten sotapäiväkirjoihin.

Vapauden kallis hinta

Usein katsotaan, että Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917. Väite ei kuitenkaan pidä paikkansa. Eduskunta kyllä julistautui itsenäiseksi Venäjästä, mutta pelkkä päätös ei tee kenestäkään itsenäistä. Varsin yleinen YYA-Suomen aikainen näkemys on myös, että Vladimir Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden. Tämäkään ei pidä alkuunkaan paikkansa.

Vapaussotaa tulisi käsitellä osana ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän sisällissotaa. Vapaussota oli suomalaisten pyrkimys päästä pois Venäjän imperiumin alaisuudesta ja sen osapuolet olivat osapuolia myös samanaikaisesti käydyissä maailmansodassa sekä Venäjän sisällissodassa, joissa moni muukin kansakunta halusi itsenäiseksi.

Sota oli itsenäistymisen kannalta välttämätön

On tärkeää ymmärtää, ettei Suomi olisi kyennyt itsenäistymään ilman ensimmäistä maailmansotaa. Sota oli erittäin raaka ja aiheutti sisäisiä levottomuuksia muun muassa elintarvikepulan takia. Elintaso ylipäätään oli Venäjällä erittäin kehno. Levottomuuksien johdosta Venäjän keisari Nikolai II luopui vallasta 15. maaliskuuta 1917 ja valta siirtyi Venäjän parlamentille.

Vuosi 1917 oli Venäjällä erittäin levoton. Upseerien joukkosurmia tapahtui useaan otteeseen ja hallinnon kannatus oli erittäin alhainen, koska se halusi pitää lupauksensa länsivalloille ja jatkaa sotaa. Tämä johtikin 6. marraskuuta 1917 niin sanottuun lokakuun vallankumoukseen, jonka jälkeen venäläiset sosialistit yrittivät levittää levottomuuksia myös Suomeen puoluetovereidensa kautta. Lenin lähettikin Josif Stalinin SDP:n puoluekokoukseen yllyttämään puolueen jäseniä kaatamaan vielä pystyssä olevia instituutioita, joita hän ei vielä ollut saanut hallintaansa.

Eduskunta äänesti 6. joulukuuta 1917 Suomen itsenäisyysjulistuksesta, ja itsenäisyys voitti äänin 100 – 88. SDP vastusti sitä ja kaikki muut puolueet kannattivat, joten itsenäistyminen Venäjästä ei näiltäkään osin ollut mikään itsestäänselvyys. SDP:n vastaesityksessä asiaa oltaisiin kyselty heidän omilta puoluetovereiltaan, kuten Leniniltä.

Suomalaiset vahvistivat asemaansa kaappaamalla aselähetyksiä

Jo 22. joulukuuta 1917 Lenin alkoi valmistella sotaa Suomen alueella. Samanaikaisesti venäläiset vitkuttelivat ja Suomen itsenäisyys tunnustettiin näennäisesti 4. tammikuuta 1918. Neuvottelut Suomen rajoista, elintarvikkeista ja muusta vastaavasta aloitettiin kuitenkin vasta tammikuun lopussa Venäjän pystyttämän nukkehallinnon niin sanotun kansanvaltuuskunnan kanssa, joka ei juuri idealtaan eronnut myöhemmästä talvisodan aikana luodusta Terijoen hallituksesta.

16. tammikuuta 1918 suojeluskunnat julistettiin Suomen armeijaksi eli nykyisiksi puolustusvoimiksi. Muutamaa päivää aiemmin suomalaiset punaiset olivat neuvotelleet aseiden toimittamisesta Leninin kanssa. Lenin kuitenkin antoi käskyn laajemmista asetoimituksista vasta Pietisen tehtaan kahakan jälkeen 20. tammikuuta 1918.

Tilanne vapaussodan alussa oli suomalaisten kannalta erittäin huono. Venäjän armeijan sotilaita oli maassa noin 70 000 samalla, kun suojeluskuntien vahvuus oli ympäri maata erilaisin peitejärjestelyin vain alle puolet tästä. Kouluttajista oli huutava pula, eikä aseitakaan ollut nimeksikään. Kouluttajiksi alettiin saada muutakin kuin vanhaa väkeä, kun jääkäreitä alkoi virrata maahan. Yksi heistä oli Lauri Pelkonen, joka kaatui heistä ensimmäisenä 21. tammikuuta 1918. Moni on lukijoista on varmaankin kuullut puhuttavan asejunasta, jonka Lenin lähetti 27. tammikuuta 1918. Hän lähetti niitä kuitenkin useita, ja suojeluskunta pysäytti yhden niistä Simolassa tammikuun 18. päivän vastaisena yönä ja kuljetti saamansa lastin Luumäelle.

Suojeluskunta oli saanut aikaisemminkin kaapattua osia näistä kuljetuksista rautatietyöläisten avustuksella väärentämällä lähetetietoja. Suojeluskunnat toimivat maassa usein palokuntina, tai kuten Pelkonen, Uusi metsätoimisto -nimisen valeyhtiön asiamiehenä. Kouvolassa toimiessaan hän sai hälytyksen saapua Taavettiin johtamaan paikallista suojeluskuntaa punakaartia vastaan 20. tammikuuta 1918. Tuossa yhteenotossa hän sai surmansa seuraavana aamuna. Pelkosen kollega Kalle Mata oli puolestaan vuorokautta aikaisemmin keskeinen hahmo koko sodan eskaloitumisessa. Suojeluskunnalla oli asekätkö Viipurissa Pietisen puusepäntehtaalla, josta sitten punakaarti tuli venäläisten mukana etsimään aseita saamansa ilmiannon perusteella. Syntynyt tulitaistelu käynnisti vielä samana päivänä sekä punakaartin että Suomen armeijan liikekannallepanon, kuten myös Leninin laajemmat ase- ja miehistötoimitukset Suomeen.

Venäjä varusti punakaarteja ja antoi Suomelle uhkavaatimuksen sotatoimista

Suomen armeija hyökkäsi Viipuriin jo 22. tammikuuta 1918 ja valtasi kaupungin rautatieaseman, mutta joutui perääntymään Venäjänsaareen kaupungin eteläpuolelle. Sieltä miehet jatkoivat Kämärään väijyttämään suurta asejunaa, jossa oli Leninin lupaamat 15 000 kivääriä, 30 konekivääriä, 10 kolmen tuuman tykkiä sekä kaksi panssariautoa. Asejunaa ei saatu pysäytettyä, mutta erilaisin hidastein saatiin ostettua useita päiviä aikaa muulle armeijalle.

Äärivasemmisto valitutti itsensä 23. tammikuuta 1918 SDP:n johtoon ja maltilliset sosialidemokraatit irtisanoutuivat Venäjän kanssa vehkeilystä. Tämän jälkeen punaiset aloittivat heti toimenpiteet vallan anastamiseksi maassa ja Venäjän armeija alkoi aseistaa punakaarteja laajemmin. Eversti Mihail Svetšnikovin mukaan punakaartien vahvuus tässä vaiheessa oli koko maassa vain 1 500 miestä. Maaliskuun loppuun mennessä Venäjän armeija oli virallisesti luovuttanut 50 000 kivääriä, 200 konekivääriä, 50 tykkiä ja 4 panssarijunaa punakaartien käyttöön. Tämän lisäksi punakaarteja tuki noin 50 sotilasneuvonantajaa ja useita tuhansia sotilaita, jotka toimivat niin omina osastoina kuin myös konekiväärien ja tykkien käyttäjinä.

Samana päivänä Venäjän sotaministeri Nikolai Podvoiski antoi Suomelle uhkavaatimuksen sotatoimista, mikäli suojeluskunnat eivät luovuta aseitaan, ja samalla käskyn riisua ne aseista. Vastauksena tähän Karjalan suojeluskunnat aloittivat Venäjän armeijan aseistariisunnan 24. ja Pohjanmaan suojeluskunnat 28. päivänä tammikuuta 1918.

Tampereen ja Raudun taistelut ratkaisivat sodan lopputuloksen

Helmikuun alussa rintamia alkoi muodostua ja asemasotaa syntyä niin Satakuntaan kuin Saimaalta Joutsenosta Antrean kautta Rautuunkin. Muilla osuuksilla rintamalinja liikkui huomattavasti enemmän. Pohjois-Suomessa Tornio, Kemi ja Oulu vapautettiin nopeasti venäläisiltä, Savon radalla taas käytiin panssarijuna- ja sissisotaa pitkälle kevääseen. Ratkaisevat taistelut käytiin Hämeen rintamalla – armeija torjui ensin kaikki hyökkäykset Vilppulassa sekä Ruovedellä ja aloitti sen jälkeen vastahyökkäyksen tarkoituksenaan saartaa vihollinen Kuruun ja Länkipohjaan suunnatuilla hyökkäyksillä. Se ei kuitenkaan onnistunut, mutta samalla ratkaisunäyttämöksi vaihtuikin Tampere, jossa vallankumouksen kyyneleet ja veri valuivat kuiviin.

Tampereen taistelun kanssa käytiin yhtäaikaisesti myös Raudun taistelu lähellä Laatokan rantaa. Raudussa suomalaiset pysäyttivät Venäjän armeijan hyökkäyksen ja lopulta tuhosivat sen joukot kokonaisuudessaan. Sodan jo ratkettua Saksa nousi maihin Hangossa ja Loviisassa. Tämän mahdollisti Saksan ja Venäjän 3. maaliskuuta 1918 sopima rauha.

Helsinki olisi halunnut antautua, mutta venäläiset halusivat ostaa itselleen aikaa ja lähettivät Suomen kansanvaltuuskunnan valtuutetun Antti Kivirannan estämään antautumisen. Venäjän toiminta oli hyvin kaksijakoista; yhtäältä se halusi välttää Saksan hyökkäyksen, mutta toisaalta se halusi mahdollisimman hyvät asemat, kun Saksa romahtaa. Näin ollen se kävi maaliskuusta eteenpäin pääosin rajoitettuja sotatoimia Suomea vastaan. Venäläisiä joukko-osastoja muutettiin ”vapaaehtoisjoukoiksi”, vaikka todellisuudessa ne toimivat edelleen Venäjän sodanjohdon komennossa.

Sodan loppuminen ja neuvottelut rauhasta ja aselevosta

Sodan verinen loppunäytelmä käytiin samassa paikassa, jossa se alkoikin, eli Karjalan rintamalla ja etenkin Viipurissa. Raudun taistelun voiton jälkeen suomalaiset katkaisivat Viipurin-Pietarin radan ja näin motittivat vihollisen. Toukokuun alkuun mennessä kaikki motit oli putsattu ja 15. päivänä Venäjän armeija vetäytyi vihdoin Inon linnakkeelta. 16. toukokuuta oli vuoteen 1939 asti sotaväen lippujuhlapäivä, joka nykyisin tunnetaan kaatuneiden muistopäivänä.

Sodan päätteeksi Berliinissä käytiin elokuussa 1918 rauhanneuvottelut, joissa Suomi vaati itselleen Kuolan niemimaata, Itä-Karjalaa ja Karjalan kannasta. Venäjä taas vaati Suomenlahden ulkosaaria, Karjalan kannasta Viipuri-Käkisalmi -linjan eteläpuolelta ja oli avoin neuvotteluille rajan suhteen Laatokasta jäämerelle. Neuvottelut kuitenkin keskeytettiin 27. elokuuta, eikä niitä koskaan jatkettu Saksan keisarikunnan luhistumisen takia.

Aseleponeuvottelut aloitettiin huhtikuun 12. päivänä 1920 Rajajoella. Suomi olisi halunnut näissä neuvotteluissa puolueettoman turvallisuusvyöhykkeen, joka kattaisi Itä-Karjalan ja Nevan pohjoispuolisen Inkerin. Venäjä taas halusi käyttää neuvottelujen pohjana vuoden 1914 Venäjän ja Suomen suurruhtinaskunnan välistä rajaa ja vaati lisäksi edellä mainittuja Suomenlahden saaria ja Karjalan kannasta. Venäjä oli vastavuoroisesti valmis neuvottelemaan Repolan ja Porajärven kuntien liittämisestä Suomeen. Aseleponeuvottelut katkaistiin huhtikuun 24. päivänä ja Venäjä antoi virallisen rauhanneuvottelutarjouksen toukokuun 11. päivänä.

Rauhanneuvottelut aloitettiin kesäkuun 12. päivänä Viron Tartossa. Suomen neuvottelijoiden lähtökohdat olivat samat kuin Berliinissä kaksi vuotta aikaisemmin. Ennen neuvotteluiden alkua Venäjä miehitti Itä-Karjalan ja julisti sen Karjalan työkansan kommuuniksi, joka “halusi” kuulua Venäjään. Näin ollen neuvottelut alueen osalta ratkaistiin jo ennen niiden alkamista. Koska neuvotteluissa ei päästy yksimielisyyteen rajoista, päätettiin rajat säilyttää sellaisina kuin ne olivat olleet ennen Suomen itsenäistymistä. Petsamon todettiin olleen vaihdettu Siestarjokeen keisarin määräyksellä vuonna 1864. Venäjä oli erittäin suostuvainen tähän johtuen Siestarjoella sijainneesta suuresta asetehtaasta, jota se ei halunnut menettää. Kirjasalo, Repola ja Porajärvi olivat olleet suomalaisten vapauttamia, mutta rauhanneuvotteluiden tuloksen takia joukot joutuivat vetäytymään sieltä. Repolan nimismies Hans ”Bobi” Sivén tekikin mielenosoituksellisesti itsemurhan rauhansopimuksen tullessa voimaan vuoden vaihteessa.

Usein kuulee puhuttavan, että sota oltaisiin voitu välttää. Varmasti olisikin, jos suojeluskunta ei olisi noussut aseisiin. Silloin kohtalomme olisi ollut sama kuin Ukrainalla ja olisimme voineet itsenäistyä vasta vuonna 1991 Neuvostoliiton kaaduttua.