Politiikassa minua eniten riepoo suoranainen valehtelu. Erityisen vastenmielistä se on silloin, kun asialla ovat tasavallan tärkeimmät päättäjät.

Ehkä kaikkein räikeimpänä esimerkkinä olen käyttänyt Paavo Lipposta. Hän väitti televisiossa vuonna 1994 näin: ”On edesvastuutonta pelottelua, että Suomi joskus luopuisi markasta.” Vieressä istunut Esko Aho oli asiasta samaa mieltä. Valehdeltiin lähinnä siksi, jotta suomalaiset äänestäisivät EU-liittovaltioon liittymisen puolesta.

Tiedämme hyvin, että vain viisi vuotta myöhemmin Suomi luopui markasta ja omasta rahapolitiikasta. Lipponen ja Aho eivät sitä toki tunnusta, että he jo vuonna 1994 tiesivät mitä tuleman pitää ja mihin he myöhemmin kaikin mahdollisin keinoin pyrkivät.

Toinen esimerkki olkoon tuoreempi. Kun Alexander Stubb tuli pääministeriksi, hän lupasi, että hallitus on toimeenpanohallitus. Nyt tiedämme, että hän puhui täyttä puppua. Kaikki tärkeät päätökset ovat jääneet tekemättä.

On myös päinvastaisia esimerkkejä. Kun viime vaalien jälkeen muodostettiin hallitusta, niin Jyrki Katainen ilmoitti, että perussuomalaiset pääsevät hänen johtamaansa hallitukseen vain jos he hyväksyvät Kataisen näkemykset eurooppapolitiikan osalta.

Jos olisimme hyväksyneet Kataisen vaatimukset, olisimme pettäneet itsemme ja äänestäjämme. Niin emme halunneet tehdä.

Nyt tiedämme, että teimme oikean ratkaisun, sillä harjoitettu eurooppapolitiikka on osoittautunut virheelliseksi. Olemme säilyttäneet uskottavuutemme äänestäjien silmissä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin ja tavata ihmisiä toreilla ja muissa tilanteissa.