Suomessa eletään energiapolitiikassa vaarallisen sinisilmäistä aikaa. Elämälle välttämättömästä sähköstä on tullut pörssispekulaation kohde ja julkisen sektorin piiloveroautomaatti. Tavalliselle suomalaiselle tämä näkyy konkreettisena pelkona, uskaltaako pakkasella kääntää lämmitystä päälle vai karkaako lasku käsistä.

Sähkön pörssihinta perustuu marginaalihinnoitteluun, jossa kulloinkin kallein tarvittava tuotantomuoto määrää hinnan kaikelle sähkölle. Vaikka Suomessa tuotettaisiin lähes kaikki sähkö halvalla ydin-, vesi- ja tuulivoimalla, voi viimeinen kallis tuotantomuoto nostaa hinnan kaikkien maksettavaksi. Käytännössä suomalainen kotitalous voi maksaa sähköstään Keski-Euroopan kaasun hintaa, vaikka sähkö tuotettaisiin kotimaisella ydinvoimalla.

Tämä järjestelmä tuottaa energiayhtiöille valtavia windfall-voittoja samalla, kun tavallinen suomalainen kantaa riskin. Espanja ja Portugali lähtivät energiakriisissä korjaamaan mallia omilla ratkaisuillaan. Suomessa vastaavaa keskustelua vältellään edelleen liian usein.

Samaan aikaan Suomeen on syntynyt kahden kerroksen sähköväki. Suurteollisuus on suojannut itsensä Mankala-mallilla ja saa sähkönsä omakustannehintaan, mutta tavallinen kansa on jätetty pörssisähkön armoille. Myös monet kuntien ja valtion omistamat energiayhtiöt hyötyvät halvasta omistussähköstä, mutta myyvät sähkön asukkaille pörssihinnoilla.

Energiayhtiöiden on tietenkin voitava investoida uuteen tuotantoon ja huoltovarmuuteen. Mutta kun sähköstä tulee julkisen sektorin osinkoautomaatti, on syytä kysyä, kenen etua järjestelmä lopulta palvelee. Viime vuonna suurimmat energiayhtiöt jakoivat omistajilleen arviolta noin 1,5 miljardia euroa osinkoina ja tuloutuksina, samaan aikaan kun tavallisten kotitalouksien ostovoima heikkeni.

Tilannetta pahentaa nopeasti kasvava datakeskusbuumi. Suomessa on rakenteilla, lupaprosesseissa ja suunnitteilla kymmeniä suuria datakeskuksia, joiden sähkönkulutus voi nousta jopa kahden suuren ydinvoimalan vuosituotannon tasolle. Teknologiayhtiöt tekevät pitkiä sähkösopimuksia tuuli- ja aurinkovoimahankkeiden kanssa ja varaavat suuria määriä halpaa sähköä itselleen jo ennen uusien voimaloiden valmistumista. Samalla niiden jatkuva sähkönkulutus nojaa yhteiseen sähköverkkoon myös silloin, kun sääriippuvainen tuotanto ei riitä.

Kun yhä suurempi osa kotimaisesta sähköstä sitoutuu suurkuluttajille, suomalaiset kotitaloudet hyötyvät yhä vähemmän omasta edullisesta sähköntuotannostamme. Suomen ei pidä ajautua teknologiayhtiöiden halvan sähkön siirtomaaksi.

Tarvitaan poliittista rohkeutta tehdä suomalaisia hyödyttäviä ratkaisuja:

A. Kohtuuhintainen perussähkö vakituisiin asuntoihin esimerkiksi 10 000 kWh vuosikulutukseen asti.

B. Kuntien omistamien energiayhtiöiden omakustannehyötyä on siirrettävä enemmän suoraan asukkaiden sähkön hintaan osinkojen maksimoinnin sijaan.

C. Uusien datakeskusten ja muiden suurkuluttajien on osallistuttava myös uuden vakaan ja säädettävän sähköntuotannon rakentamiseen tai rahoittamiseen.

Lähes kaikki merkittävät sähköyhtiöt ovat valtion ja kuntien omistuksessa, eli poliittisessa ohjauksessa. On turha vedota kasvottomiin markkinavoimiin, kun kyse on lopulta arvovalinnoista.

Perussuomalaiset ovat vaatineet kohtuullisempaa sähkön hintapolitiikkaa jo pitkään. Muista puolueista ei kuitenkaan ole löytynyt riittävää halua uudistaa järjestelmää suomalaisen kuluttajan eduksi.