Lähi-idän kriisin eskaloituminen syvenee ja pahenee päivä päivältä. Kuluneen viikonkin aikana tilanne on vaikeutunut merkittävästi. Tällä hetkellä suuri kysymys liittyy siihen, mitä Yhdysvallat Trumpin johdolla asiassa nyt tekevät. Antaako Yhdysvallat tukensa Israelille, lähtevätkö mukaan sotatoimiin vai yrittävätkö hillitä tilannetta ? Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa vaikuttavat todennäköisimmiltä, mutta lähiajat ratkaisevat paljon.

Meillä Suomessakin tulisi olla merkittävä rooli ja kanta asiaan. Ensinnäkin inhimillisesti ajatellen koko maailmaa pitäisi kiinnostaa tilanne paljon. Kärsimykseltä ei pidä milloinkaan sulkea silmiä erityisesti sen tapahtuessa reaaliajassa aikanamme. Historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten on suljettu silmiä ja havahduttu omaan rooliin ja vastuuseen vasta myöhemmin. Liian myöhään havahtuminen on monella tavalla surkeaa. Ensinnäkin silloin on myöhäistä vaikuttaa enää mihinkään ja toisekseen vastuu ja katumus ovat raskaita taakkoja kantaa kelle vain. Kollektiivinen taakka on erityisen painava ja sitä saattavat joutua kantamaan myös päättäjät silmien sulkemisensa vuoksi sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti. Kärsimys siirtyy myöhemmin niille, jotka ovat katsoneet muualle kärsimyksen tapahtuessa.

Erityisen silmiin pistävää Lähi-idän tilanteen vaikeutuessa meillä täällä Suomessa on ollut evankelisluterilaisen kirkon hiljaisuus ja kiertely asiassa. Samaan ovat sortuneet poliittinen puolue Kristillisdemokraatit, joka on väistellyt kysymystä liukkaasti. Lähi-idän tilanteella on vuosituhansien historia ja tausta. Tapahtumien keskiössä alueella on ollut kautta aikojen yhtä vahva uskonnollinen kuin poliittinen vire. Uskonnollisilla syillä on perusteltu ratkaisuja ja niitä on käytetty jonkinlaisena mystisenä taustatukena ja Israelia jonkinlaisen jumalallisen ohjauksen saaneena toimijana. Jollain tavalla myös monet ulkopuoliset maat ovat ajatelleet, että Israelilla on oikeus uskonnollisilla perusteilla toimiinsa ja jos sitä oikeutta ns. uhmataan, on se jollain tavalla alkuperäistä, mystistä ohjausta vastaan toimimista. Tätä kun järjellä ja realistisesti miettii politiikan kontekstissa, on uskomatonta, että moista illuusiota on pidetty ja pidetään yhä yllä. Kaikkea toimintaa pitäisi globaalisti ohjata lait, tasa-arvo, ihmisoikeudet, moraali ja ylipäätään puhtaasti lähimmäisestä välittäminen. Kuulostaa idealistiselta, mutta idealismi on hyvin pieni peikko verrattuna kansanmurhaan, jota maailma seuraa nyt reaaliaikaisesti jossain määrin sen hyväksyen.

Suomessa on käyty Tasavallan Presidentin Stubin isännöimiä Kultarantakeskusteluja nyt kahden päivän ajan. Niissä keskusteluissakin käsiteltiin laajasti Israelin ja Iranin välistä tilannetta ja myös sitä, miten Suomen tulisi asiaan suhtautua. Objektiivisesti arvioiden tuntuu, että kahden valtion malli voisi todellakin rauhoittaa ja vakauttaa tilannetta vaikka sitä melko paljon myös vastustetaan. Se luultavasti loisi kuitenkin jonkinlaisen mahdollisuuden molemmille osapuolille rakentaa elämää rauhanomaisesti. Tällöinhän kumpaakaan ei varsinaisesti tunnustettaisi sen enempää tai vähempää vaan molemmille osapuolille määriteltäisi laillinen oikeus olla ja elää. Kyseessä ovat kuitenkin ihmiset siellä, se tulisi aina muistaa ohi kansallisuuksien, rakenteiden, uskontojen tai ryhmittymien – ennen kaikkea kyse on tuntevista ja elävistä ihmisistä, joista moni on myös lapsi. Oikeus elää tulisi taata ja tilanne rauhoittaa. Israelin ylimitoitetut toimenpiteet aiheuttavat käytännössä joka hetki palestiinalaisiin kohdistuvaa kansanmurhaa. Tätä tuhoa ei voi jälkikäteen korjata eikä varsinkaan korvata. Syyllisiä ovat kaikki ne, jotka katsoivat muualle kun mm. Gazan alueella liikkui raajattomia lapsia ilman vanhempia, nääntyneinä ja epätietoisina mitä tehdä. Mikään selitys, uskonnollinen tai poliittinen käsitys ei poista syyllisyyttä sivusta seuranneilta ja ohi katsoneilta. Vastuu tilanteesta löytyy ja tulee löytymään yllättävän monesta peilistä.