Suomessa korruptio on niin läpinäkyvää, että sitä ei enää edes huomata. Tai tarkemmin sanottuna: sitä ei haluta huomata.

Vaikka poliittisten puolueiden toiminnasta ja sidonnaisuuksista tehdään kanteluita hallintotuomioistuimiin ja ylimmille laillisuusvalvojille, lopputulos on lähes aina sama. Järjestelmä suojelee itseään. Jos joku tapaus sattuisi edetä, siihen tarvitaan poikkeuksellinen määrä näyttöä, poikkeuksellista rohkeutta päätöksentekijöiltä ja iso ripaus onnea.

Valmet Automotiven pelastusoperaatio on tästä hyvä esimerkki.

Suomen valtio osti vuonna 2025 Valmet Automotivesta 79 prosentin enemmistöosuuden noin 120 miljoonalla eurolla. Samaan aikaan yhtiön taustalla vaikutti Pontos Group, jonka keskeisiä vaikuttajia ovat vuorineuvos Ilpo Kokkila ja hänen poikansa Timo Kokkila. Timo Kokkila on pitkään toiminut Valmet Automotiven hallituksen jäsenenä ja kuuluu myös Pontoksen hallitukseen.

Ilpo Kokkila ei ole mikä tahansa sijoittaja. Hän on vuosien ajan ollut yksi Kokoomuksen merkittävimmistä rahoittajista ja vaikuttajista. Hänen yhtiönsä ovat rahoittaneet myös pääministeri Petteri Orpon vaalikampanjoita. Lisäksi Kokkila toimii Kokoomukseen kytkeytyvän säätiön hallinnossa.

Näiden tosiasioiden vuoksi oikeuskanslerille on tehty kanteluita siitä, olisiko Orpon tullut jäävätä itsensä Valmet Automotiven valtionrahoitusta koskevasta päätöksenteosta.

Jääväys on teatteria – ongelma on puutteellinen lainsäädäntö

Jääväys Orpon tapauksessa olisi pitänyt tehdä jo pelkästään kansalaisten luottamuksen vuoksi. Suomessa virkamiehet ja kuntapäättäjät jääväävät itsensä huomattavasti vähäisemmistäkin sidonnaisuuksista, jotta esteellisyyttä ei edes pääse syntymään. Näin järjestelmän kuuluukin toimia.

Samalla on ymmärrettävä järjestelmän toinen puoli. Käytännössä jääväys on teatteria. Varsinaisen päättäjän tilalle tulee usein varajäsen tai muu saman poliittisen ryhmän edustaja, joka toimii puolueen yhteisen linjan mukaisesti. Vaikka muodollinen esteellisyys poistuu, poliittinen lopputulos pysyy täsmälleen samana. Tätä tasapainoa ei Suomessa uskalleta rikkoa, koska se sulkee kaikki ovet oman taloudellisen ja ammatillisen kehityksen tieltä. Näin ei toimita vain poliitikkojen ja virkamiesten osalta, vaan tähän joukkoon luetaan ennen kaikkea myös tuomarit kuin turvallisuusviranmaiset. Siksi yksittäinen jääväys ei ratkaise rakenteellista ongelmaa.

Demokratiassa kansalaisten pitäisi voida luottaa siihen, että päätöksiä tehdään ilman pienintäkään epäilyä eturistiriidoista tai viranomaisvallan käyttämisestä poliittisia vastustajia vastaan. Kun päätöksen hyötyjiin kuuluu pääministerin pitkäaikainen vaalirahoittaja ja Kokoomus puolueen varoja hallinnoiman säätiön johtaja, nii kyse ei ole enää vain juridisesta esteellisyysarvioinnista. Kyse on korruptiosta ja luottamuksesta koko järjestelmään.

Suomessa puolustaudutaan usein sillä, ettei rikosta ole todettu. Argumentti on heikko ja se on mahdollista, koska erillistä korruptiolainsäädäntöä ei maassamme ole. Vaikka lainsäädäntö ei tunnista tai tavoita rakenteellisia sidonnaisuuksia, ei se tarkoita, etteikö ongelmaa olisi olemassa. Se tarkoittaa vain sitä, että järjestelmä on rakennettu tavalla, jossa kaikkea ei edes haluta arvioida korruption näkökulmasta.

Suomi on pieni maa. Taloudellinen, poliittinen ja hallinnollinen eliitti tuntee toisensa poikkeuksellisen hyvin. Juuri siksi sidonnaisuuksien avoimuuden ja riippumattoman valvonnan pitäisi olla maailman korkeimmalla tasolla. Todellisuus näyttää kuitenkin toisenlaiselta.

Suomesta puuttuu riippumaton korruptiota tutkiva ja valvova viranomainen. Korruption vastainen lainsäädäntö on kansainvälisestikin arvioituna ollut pitkään täysin puutteellinen, ja Euroopan neuvoston GRECO on antanut Suomelle lukuisia suosituksia ja huomautuksia korruption torjunnan, sidonnaisuuksien valvonnan sekä päätöksenteon avoimuuden kehittämisestä. Korjaaviin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty eikä niitä edes ole oikeusministeriössä harkittu ryhdyttävän.

Tilannetta ei paranna sekään, vaikka oikeuslaitoksen riippumattomuudesta käytäisiin jatkuvaa keskustelua. Esimerkiksi käräjäoikeuksia johtavien laamannien joukossa on entisiä poliitikkoja. Laamannien sekä muiden merkittävien tuomarinimitysten valmistelu tapahtuu poliittisesti johdetun oikeusministeriön alaisissa rakenteissa, minkä jälkeen nimitykset saatetaan tarvittaessa tasavallan presidentin vahvistettaviksi. Hyvänä esimerkkinä siitä, mitä pidän rakenteellisena korruptiona, toimii Helsingin käräjäoikeuden hallinto ja sen päätöksentekojärjestelmä.

Suomessa korruptio ei ole ruskea kirjekuori pöydän alla. Se on verkostoja, vastavuoroisuutta, vaalirahoitusta, vaikutusvaltaa ja päätöksentekoa, jossa samat nimet toistuvat vuodesta toiseen. Suomalainen hallintojärjestelmä näyttää muodollisesti olevan kunnossa, mutta kun sen pintaa hieman raaputtaa, mätä nousee välittömästi esiin.

Suomi sijoittuu vuodesta toiseen kansainvälisten korruptiovertailujen kärkeen. Tätä käytetään usein todisteena siitä, ettei Suomessa olisi korruptiota, kuten kansanedustaja Pia Kauma esitti A-Studiossa 16.7.2026. Kauman väite kuvastaa hyvin sitä, kuinka heikosti järjestelmä tunnetaan tai vaihtoehtoisesti sitä, että kansalaisille valehdellaan pokkana suoraan päin kasvoja.

Korruptiovertailut perustuvat kyselyihin ja havaintoihin, eivätkä ne mittaa poliittisten päätöksentekorakenteiden tai vallankäytön sidonnaisuuksia. Kysymykset ovat yksinkertaisia: onko vastaaja nähnyt lahjontaa, joutunut maksamaan lahjuksia tai kohdannut muuta vastaavaa korruptiota omassa arjessaan.

Suomessa korruptio on taidetta, ja se on rakennettu hienovaraisesti osaksi päätöksentekojärjestelmää. Korruptio eli Suomen tapauksessa rakenteellinen korruptio näkyy rakenteissa, puutteellisessa lainsäädännössä, sidonnaisuuksissa ja vallankäytössä aina kansalaisten ideologiseen ohjaamiseen asti.

Tämän vuoksi julkinen keskustelu jää vajaaksi. Valtamedia ei myöskään tarkastele riittävän kriittisesti vallan rakenteita eikä sitä, kuinka julkinen raha, poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunnan vaikutusverkostot kietoutuvat toisiinsa. Tähän vaikuttaa puolestaan se, että valtamediat saavat julkiselta sektorilta vuosittain miljoonien eurojen perusteettomia ja tietoisesti ylihinnoiteltuja mediahankintoja.

Tämän kaiken seurauksena kansainvälisten arviointielinten huomautukset lainsäädännön puutteista ja hallinnon rakenteista jäävät tietoisesti vähälle huomiolle, eikä kansalaisille synny kokonaiskuvaa siitä, miten järjestelmää olisi mahdollista kehittää avoimemmaksi.

Koita sitten tällaisessa yhteiskunnassa tehdä rehellistä, riippumatonta ja avointa politiikkaa.