Länsi on mokannut. Vaikka Venäjän rajamaat ovat tiukasti sitoutuneet Ukrainan auttamiseen, suuret EU-maat eivät. Sota ei ole heidän iholla. Vanhastaan EU-taistoista tiedämme, että suurilla mailla on suuret omat intressit. Edes suuri sota Euroopassa ei näköjään saa niistä irtautumaan. Se tekee koko porukasta heikomman.

Ukraina-apua ovat kokoonsa nähden eniten antaneet Venäjän rajamaat, britit, Alankomaat ja entiset itäblokin maat. Euroopan oma ongelma on löysien lutkujen ongelma. Monien maiden johtajat ovat löysiä lutkuja, jotka eivät ajattele strategisesti vaan laiskasti, toiveikkaasti ja pelokkaasti.

– Nämä johtamiseen heikot lahjat omaavat johtajat pelkäävät suututtavansa uhittelevan Venäjän, joten he auttavat niin vähän Ukrainaa kuin on pakollista.

– He laiskuuttaan toivovat, että tämä paha uni menisi ohi ja antavat vain yhden ”kortin” kerrallaan Ukrainalle.

– Toiveajattelu näyttää vallitsevan, eikä varauduta kokonaisvaltaisesti ja pitkällä tähtäimellä saati auteta kunnolla.

Seurauksena tästä on ollut paljon enemmän ukrainalaisia kuolleita, paljon tuhottua maata ja valtavasti sotarikoksia. Heti sodan alettua kansat vaativat johtajiaan auttamaan Ukrainaa. Apua on ollut paljon, muttei tarpeeksi, mikä on nähty. Ongelmia avussa tajuttiin olevan ja kesäkuussa maiden johtajat kokoontuivat koordinoimaan. Mitään ei tainnut tapahtua, sillä vuodenvaihteen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen ja samat hommat olivat edelleen hoitamatta.

Mitä olisi pitänyt jo tehdä:

– ajaa ammus- ja asetuotanto kunnolla ylös

– antaa kaikki tarvittavat aselajit Ukrainan käyttöön

– koordinoida aseapu, jotta se on johdonmukaista

Kun näin ei ole tehty, Venäjä on:

– voinut opetella reagoimaan jokaiseen uuteen Ukrainan aseeseen ja keinoon

– voinut kuluttaa Ukrainan ja Euroopan rahaa, aseita ja tahtoa

Venäjä on tiennyt lännen heikkouden. Isossa porukassa on monta ääntä ja se on porukan heikko lenkki. Se toimii. Tietenkin sodan alussa kaikki olivat tosissaan julistamassa tukeaan, mutta jo silloin saattoi arvella rintaman ajan myötä rakoilevan.

Koska Saksa, Ranska, Italia ja Espanja ovat nuukailleet ja haahuilleet, on alettua puhua luovuttamisesta. Pohjoisesta kelpasivat kyllä etelään remonttirahat ja monet tukipaketit, mutta nyt vastavuoroisuus paljon vakavamman kriisin edessä kakistelee.

Luovuttaminen, tappiorauha, tarkoittaisi maa-alueiden antamista Venäjälle. Sillä olisi useita seurauksia. Se tietenkin lopettaisi ihmisten ja omaisuuden tämän hetkisen tuhoamisen. Huonoja seurauksia olisivat, että:

1. Hyvin todennäköisesti sotarikokset jäisivät tuomitsematta. Se olisi valtava tappio oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien kannalta. Se olisi käytännöllinen julistus siitä, että tästä eteenpäin voima ratkaisee (olivat puheet mitä tahansa).

2. Venäjä innostuisi voitosta ja se vahvistaisi kansan tukea imperialistiselle ja de facto natsistiselle politiikalle. Venäjä etsisi seuraavan askeleen ja uhrin. Historian pitkässä kulussa sota näkyisi kartoilla yhtenä askeleena Venäjän laajentumisessa, kuten vuosisatoja.

3. Lisäksi jo sodan alusta alkaen on pahin uhkakuva ollut kauempana tulevaisuudessa: jos Venäjä jäisi tolpilleen edes jotenkin entiselleen, se ottaisi sodasta opiksi (kuten on jo) ja varustaisi uuden entistä vahvemman armeijan Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan kaupan turvin.

4. Olisi hyvin vaikea avata suhteita Venäjän suuntaan, kun taakkana on valtavasti sotarikoksia ja röyhkeä tuhosota. Sen päälle pitäisi niellä mukisematta Venäjän mafiamainen toiminta kotimaassaan. Rauha siis tarkoittaisi luultavasti uutta kylmää sotaa vuosikymmeniksi.

5. Venäjä jäisi sisäisesti ennalleen. Maalla ja kansalla ei olisi mitään syytä muuttua.

6. Venäjän voitto olisi vapaan ja demokraattisen sivilisaation valtava henkinen tappio autoritaariselle maailmalle.

Kiina ja muut lännen kilpailijat toivonevat Venäjän voittoa, koska se heikentäisi länttä ja tukisi autoritaarisia johtajia pysymään asemissaan. Autoritaaristen valtioiden ensimmäinen ja tärkein tehtävä on varmistaa, että istuva johtaja pysyy vallassa.

Lännessä tappiosta seuraisi itsetutkiskelu siitä, missä epäonnistuttiin ja mitä nyt pitäisi tehdä. Ukrainalle tullaan valmistelemaan EU- ja Nato-tietä, mutta jäsenyydet tuskin toteutuvat lähivuosina. Länsi tulee aseistamaan itseään, mutta sodan päätyttyä osa vetää joillekin hankinnoille ruksit yli, koska välitöntä sotaa ei enää ole. Niin lyhytjänteisiä monien Euroopan maiden johtajat ovat, veikkaan. Saksan, Ranskan, Italian ja Espanjan hidastelusta tehdään johtopäätös, että EU:ta pitää vahvistaa. Yllä olevat seuraukset eivät voi olla se vaihtoehto.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Viimeistään nyt kaikki tarvittavat aseet Ukrainalle niistä maista, jotka eivät ole rajamaita. Ammus- ja asetuotanto niin ylös ja niin nopeasti kuin voi. Pelkästään tykistön ammuksilla Ukraina saattaisi pärjätä paljon paremmin. Nyt tilanne on kuin Talvisodassa, eli surkea. Rajamaat toimittavat mahdollisuuksiensa mukaan kaiken.

Suuret maat sivuun. Koska yllä oleva tuskin toteutuu, tulisi pohjoisen ja rajamaiden irtautua suurten maiden peesailusta. Suuri porukka, suuret riidat, joten pienennetään avun ydinporukkaa ja syvennetään sen sisäistä koordinointia ja johtamista sekä sisäisiä sitoumuksia, jotta se toimii tehokkaammin. USA ja Iso-Britannia ovat selviä jäseniä porukkaan. Sodan ja avun tavoitteeksi näiden maiden tulee asettaa se, mikä Ukrainalla on.

Mitä sitoutuneet maat tekisivät? Päättäisivät maksimoida asetuotannon, koska se sodat ratkaisee. Sama tehtäisiin koulutukselle. Maat koordinoisivat johtokeskuksensa avulla sen, mitä aseita annetaan ja miten ne perille kuljetetaan. Yhtenä vaihtoehtona olisi sallia ja ehkä suositellakin omien sotilaiden luoda uraa Ukrainan armeijassa yksityishenkilöinä. Ukraina tarvitsee hävittäjiä ja kaikkien mahdollisten maiden (jollainen Suomi ei ole) tulisi niitä antaa. Yksi juridinen keino ehkä olisi lahjoittaa hävittäjiä Ukrainalle ja kertoa vaikkapa brittilentäjille, että voivat halutessaan tehdä omaa riippumatonta uraa Ukrainan ilmavoimissa. Toinen vaihtoehto on ihan suoraan ottaa joidenkin näiden maiden ilmavoimat avuksi. Se ei aktivoi Naton 5. Artiklaa, koska kyseiset maat eivät joudu hyökkäyksen kohteeksi vaan itse hyökkäävät.

Yhteenvetona voi todeta, että tahdossaan heikot on potkittava jengistä, jotta jengi on tarmokas. Asetuotanto ja koulutus rajusti ylös, lännen omille sotilaille lupa lähteä sotaan. Rautaa rajalle. Sotia ei voiteta leikkimällä, eikä toivomalla. Sodat voitetaan sotimalla.