Huumeiden laillistaminen etenee maailmalla, ja suomalainen vihervasemmisto odottaa vesi kielellä, koska se tulee tapahtumaan myös Suomessa. Täytyyhän sen tapahtua Suomessa ennemmin tai myöhemmin, kun se tapahtuu muuallakin? Ei kai Suomi halua olla väärässä, jos kaikki muut ovat oikeassa?

Luettelen tässä muutamia erilaisia mahdollisuuksia, mihin suuntaan huumepolitiikkaa voitaisiin kehittää — muitakin vaihtoehtoja kuin se laillistamisen trendi, joka etenee eri puolilla USA:ta ja länsimaita.

1) Ei tehdä mitään muutoksia.

On kaikki niin kuin ennenkin. Tai ehkä ei ihan tarkalleen kuitenkaan. Poliisi ei noudata lakia aina kovin kirjaimellisesti, jos olen oikein ymmärtänyt. Käyttöä ja joskus vähän kauppaakin katsotaan sormien läpi jonkun verran. Jos poliisi menettelee näin, silloin on tarpeetonta riidellä Arkadianmäellä Vihreiden kanssa jonkun huumeen laillistamisesta. Kun poliisi on jo laillistanut sen, de facto.

Jos tilanne ei ole tämä huumeiden kohdalla, niin ilotalojen ja parituksen kohdalla tilanne on jo tämä. Eduskunnassa syntyisi lihava riita, jos joku ehdottaisi ilotalojen laillistamista. Mutta poliisi on jo laillistanut ne, de facto. Jos ovessa lukee thai-hieronta, poliisi tietää mitä siellä tapahtuu aika suurella tilastollisella todennäköisyydellä. Mutta poliisi on tehnyt linjauksen, että niitä ei ratsata.

Ei tämä vallan kolmijako-opin mukaan mene kovin puhtaasti, jos poliisi on se taho joka tekee päätöksiä asioiden laillistamisesta. Poliittisen teorian mukaan eduskunta on ainoa taho, jolla pitäisi olla siihen valtuudet.

2) Dekriminalisoidaan tai laillistetaan huumeet. Nämä ovat kaksi eri asiaa siinä määrin, että Vihreiden puoluekokous äänesti ensin yhden näistä kumoon, ja sitten hyväksyi toisen näistä.

Tämä vaihtoehto on luovutusvoitto. Useimmat tämän vaihtoehdon kannattajat myöntävät, että huumeista aiheutuu ongelmia, mutta he korostavat että huumeiden vastainen taistelu aiheuttaa vielä enemmän ongelmia kuin itse huumeet. Siksi he ehdottavat, että annetaan huumeille luovutusvoitto. Ei edes yritetä pitää niitä poissa yhteiskunnasta.

Tämän ratkaisun hyvä puoli on kuulemma se, että huumeisiin liittyvät haitat vähenevät, ja valtio saa verotuloja. Huono puoli on se, että huumeille annetaan se luovutusvoitto. Tervetuloa peremmälle. Punaista mattoa eteen.

3) Kovennetaan huumerikoksista annettavia tuomioita.

Jos elätellään toiveita siitä, että huumeiden määrää saataisiin vähennettyä yhteiskunnassa, jotain pitäisi tehdä asialle. Tämä olisi yksinkertainen keino: kirjataan lainsäädäntöön kovemmat tuomiot huumerikoksista. Eri asia on, kuinka tehokas tämä keino olisi. Vankiloiden tilanne on aika huono, suorastaan katastrofaalinen. Vankilaan ei mennä katumaan syntejä, vaan hengailemaan rikostoverien kanssa, ja solmimaan uusia verkostoja toisten rikollisten kanssa.

Vankiloille pitäisi tehdä jotain todella isoa, jotta niistä tulisi rikollisten lomahotellien sijasta paikkoja, jossa rikollisten väliset sosiaaliset yhteydet katkaistaan, vähintäänkin nyt sen vankilatuomion ajaksi. Ei ole mitään järkeä, jos saman rikollis-jengin jäsenet tai rikostoverit saavat viettää aikaa toistensa kanssa vankilatuomionsa aikana. Silloin on kyllä varmaa, että se porukka ei sieltä vapaudu yhteiskuntaan parannuksen tehneenä.

4) Työnantajalle oikeus vaatia huumetesti, ja irtisanoa siitä kieltäytyvä tai positiivisen testin antanut.

Suomen lainsäädäntö suojelee huumeiden käyttäjiä mm. työpaikoilla tehtävien huumetestien osalta. Työntekijälle ei saa teettää huumetestiä kovin helposti. Ja vaikka saisikin, niin testin tehnyt lääkäri ei saa edes antaa vastausta kysymykseen, oliko henkilö käyttänyt huumeita vai ei. Lääkärin on vastattava vain kysymykseen, onko henkilön työkyky olennaisesti alentunut huumeiden käytön takia.

Ilmankos niitä ”laittomia” huumeita käytetään niin paljon, kun yhteiskunta on ihan itse päättänyt suojella kansalaisia kiinni jäämisen riskiltä. Tässä on jotain samaa kuin poliisin ajoittaisessa huume-rikollisuuden sormien läpi katsomisessa. Huumetestin tekevä lääkäri suorastaan pakotetaan lakisääteisesti katsomaan läpi huumeiden käyttöä, ja jättämään sen raportoimatta useimmissa tapauksissa.

5) Pakollinen katkaisuhoito huumeista kiinni jääneelle.

Suomessa on laillista olla koukussa huumeisiin. Vihervasemmistolaisessa retoriikassa se voi kuulostaa jopa suorastaan ihmisoikeudelta, mutta jos joku on koukussa, se tarkoittaa että hän ei pääse siitä irti. Hän ei ole vapaa. Mikä ihmisoikeus se sellainen on?

Pakollinen katkaisuhoito olisi ryhdikkäämpi tapa herätellä huumeiden käytöstä kiinni jäänyt henkilö takaisin oikeaan maailmaan. Periaatteessa vankeustuomio siihen asti, kunnes henkilö on viettänyt vähintään viikon ilman aineita, mutta käytännössä ei vankilassa, vaan muussa laitoksessa, josta ei pääse pois vaikka haluaisi.

6) Huumeeton maalaiskylä katkaisuhoidon tarpeisiin.

Katkaisuhoito tehoaa aika heikosti niin alkoholisteihin kuin huumeiden käyttäjiinkin. Jos katkaisuhoitoa saadaan edes vietyä loppuun asti, niin viimeistään heti vapauduttuaan henkilö on pian taas koukussa siihen aineeseen, josta hän oli katkaisuhoidossa. Tämä pätee aika paljon myös niihin henkilöihin, joilla olisi tahtoa vapautua addiktiostaan. Puhumattakaan niistä henkilöistä, joilla ei ole omaa motivaatiota kovin paljon, ja katkaisuhoito on yhteiskunnan määräämä.

Nykyistä tehokkaampi ratkaisu ongelmaan voisi olla maalaiskylä tai jopa kokonainen kunta, joka on muutoin ihan tavallinen osa yhteiskuntaa, mutta sitä käytetään katkaisuhoitoon määrättyjen henkilöiden sijoituspaikkana, jonka alueelta pakkohoidossa oleva henkilö ei saa poistua, ja jonka päihteettömyyttä valvotaan normaalia tarkemmin.

Jos ajatellaan vaikka alkoholia, niin tavallinen yhteiskunta ei ole päihteetön lainkaan. Seuraava annos alkoholia on yhtä lähellä kuin lähin kauppa tai baari. Tällainen katkaisuhoitoon erikoistunut kylä tai kunta olisi alkoholiton, tai ainakin siellä myytävällä alkoholilla olisi erityisen matala enimmäisvahvuus. Ehkä 0.5%, tai enintään 2.8%. Silloin päihteistä eroon pyrkivä (tai eroon määrätty) henkilö pystyisi elämään varsin normaalia elämää varsin normaalin näköisessä yhteiskunnassa, jossa on koteja ja kauppoja ja työpaikkoja joissa käydään töissä. Ainoa ero normaaliin yhteiskuntaan on, että päihteitä ei ole tarjolla niin paljon ja helposti kuin normaalissa yhteiskunnassa, eikä sieltä pääse pois jos henkilöllä on katkaisuhoidon määräys voimassa.

7) Huumeiden käyttäjien maalaiskylä tai kunta.

Yhteiskunnasta eristetty kylän tai kunnan kokoinen erityisalue voisi olla myös päinvastainen kuin kohdassa 6, ja tarkoitettu vapaaseen huumeiden käyttöön, ei huumeista vieroittamiseen. Tämä olisi vähän erilainen luovutusvoitto kuin kohdassa 2, jossa ehdotetaan että huumeiden käyttö pitäisi vapaasti sallia kaikkialla yhteiskunnassa. Vaihtoehdossa 7 laillistetaan huumeet vain yhdessä kylässä tai kunnassa, joka on mahdollisesti myös eristetty muusta yhteiskunnasta joillakin tavoilla.

Tämä on ”ei minun takapihalleni”-vaihtoehto. Huumeet laillistetaan yhdessä osassa yhteiskuntaa, ja muualla yhteiskunnassa ne kriminalisoidaan vielä nykyistäkin ankarammilla rangaistuksilla. (Ja poliisi lopettaa huumerikosten katsomisen läpi sormien.) Tavoiteltu hyöty on, että lähes kaikkialla yhteiskunnassa huumeiden käyttö vähenee, koska ne jotka haluavat käyttää huumeita, saavat kuulla että on paikka jossa huumeet ovat laillisia, ja siksi myös paljon halvempia kuin laittomassa katukaupassa. Sinne siis. Pois valtaväestön takapihoilta. Ne jotka eivät muuta sinne, mutta jäävät kiinni huumeiden käytöstä muualla yhteiskunnassa, määrätään sakkoihin ja muuttamaan sinne vähintään vuodeksi.

Tässä vaihtoehdossa myönnetään sama asia kuin vihervasemmiston suosimassa vaihtoehdossa 2, että on ihmisiä joiden huumeiden käyttöä on vaikea saada loppumaan kokonaan. Mutta sen sijaan että annettaisiin heille luovutusvoitto, että saavat laillisesti käyttää huumeitaan kaikkialla yhteiskunnassa, ja varastaa kaikki alueen polkupyörät aineiden rahoittamiseksi, heille osoitetaankin rajattu alue kaukana valtaväestön asuinsijoilta, johon heidät määrätään muuttamaan jos aikovat käyttää huumeita. Se paikka ei olisi kovin kaunista katsottavaa, mutta muu osa yhteiskunnasta olisi sitten vapaampi huumeiden käytöstä lieveilmiöineen.

Näistä mahdollisista vaihtoehdoista numero 2 etenee nyt maailmalla voimakkaasti, ja vihervasemmisto odottaa intoa täynnä, milloin vähintäänkin kannabiksen dekriminalisointi rantautuu myös Suomeen. Vihreiden puheenjohtajisto julistaa jo varmana totuutena vuosilukuja, milloin muut puolueet heräävät nykyaikaan ja liittyvät tukemaan heidän agendaansa. Jos mitään muuta vaihtoehtoa ei kokeilla menestyksekkäästi, vaihtoehto 2 voi muodostua länsimaiseksi standardiksi parissa vuosikymmenessä. Onko varmaa, että edes ihmisoikeus-tuomioistuimet sallivat enää kovin kauaa huumeiden käyttäjien ”syrjintää”? Kansainvälinen oikeuskäytäntö ja käsitys ihmisoikeuksista saattaa seota ihan mihin asentoon tahansa. Jos vaihtoehto 2 halutaan välttää, parempia vaihtoehtoja tulisi kokeilla ennen kuin vaihtoehdosta 2 tulee ainoa sallittu totuus läntisellä pallonpuoliskolla.