Kun pikkupoikana luettiin satuja, muistuu mieleen, että satu alkoi ’Olipa kerran’ ja päättyi ’Sen pituinen se’. Niinpä tämäkin satu alkaa ja päättyy samoin. 

Olipa kerran pikkupoika, joka leikki hiekkalaatikolla, jonka naapurin iso poika omisti.

Mutta sitten naapurin isolla pojalla tuli iso kylätappelu, jolloin pikkupoika huomasi, että olisi mukavampaa leikkiä omalla hiekkalaatikolla. Siitä seurasi murheellinen kylätappelu myös pienelle hiekkalaatikolle. Monien surullisten tapahtumien jälkeen pikkupoika sai oman hiekkalaatikon.

Vain vähän ajan perästä naapurin iso poika vaati osia hiekkalaatikosta takaisin itselleen, mihin pikkupoika ei suostunut.

Seurasi uusi kylätappelu, jossa hyvin pian selvisi, että iso poika haluaa koko hiekkalaatikon.

Pikkupojalla oli vain ritsa takataskussaan, mutta halu pitää oma hiekkalaatikko oli niin voimakas, että hiekkalaatikon puolustus onnistui, mutta hinta oli niin kallis, että se ei ole aineellisilla mittapuilla mitattavissa. Naapurin iso poika valtasi vain osan hiekkalaatikon nurkasta.

Mutta sitten pikkupoika ja iso poika ryhtyivät kavereiksi; kävivät kauppaa, pikkupoika osti naapurin isolta pojalta öljyä työllä, ei dollareilla, ja bensiini oli halpaa. Molemmat kävivät toistensa luona kylässä. Vaikka naapurin iso poika tiesi, että pikkupojalla on edelleen varulta ritsa takataskussaan, ei kokenut sitä uhaksi, vaan kunnioitti sitä, oli näet kokemusta pikkupojan ritsankäyttötaidoista.

Pikkupojan ritsa ei häirinnyt naapurisovun säilymistä. Oli luottamus.

Silloin pikkupoika tiesi tarkkaan ketä omalle hiekkalatikolle tulee ja ketä sieltä lähtee. Pikkupoika pyrki jakamaan hiekkalaatikon leluja tasapuolisesti niillekin leikkijöille, joilla ei lähtenyt ääntä pyytää niitä, vaikkei vieläkään ollut erityisen vauras, kun oli kylätappelun kuluja joutunut maksamaan. Pikkupoika oli silloin terveellä itsetunnolla varustettu, joka ei tunne tarvetta jakaa vähäisiä karkkejaan yhteisen hiekkalaatikon isoille pojille saavuttaakseen heidän hyväksyntänsä. Sen saavuttaminen on tärkeää, mutta ei vaadi karkkeja, jos noudatetaan sääntöjä.

Pikkupoika tunsi, että sillä on oman hiekkalaatikon kulttuurissa varjelemisen arvoisia helmiä, jotka ovat kantaneet vaikeuksien ja hädän keskellä. Pikkupoika veisasi suvivirren selkä suorassa.

Pikkupoika piti itsellään sen, mikä sille kuuluu. Pikkupoika laati oman hiekkalaatikkonsa pelisäännöt itse, eikä laadituttanut niitä muilla. Pikkupoika ajatteli, että oman hiekkalaatikon paras asiantuntija on hän itse.

Pikkupoika kylässä käydessään ison pojan hiekkalaatikolla, toi mukanaan sopimuksia leluhankinnoista, ei pakotteita, joista on haittaa sille itselleen.

Pikkupoika on tien haarassa.

Pikkupoika elää aineellisesti niukkenevassa ja niin nopeasti muuttuvassa maailmanajassa, että monella isolla pojalla sanat vanhenevat suuhun.

Realiteetit ovat kovasti erilaisia kuin yhteisen hiekkalaatikon isommilla, vauraammilla pojilla eikä sovittuja pelisääntöjä noudateta.

Mutta pikkupojan ei tarvitse menettää tulevaisuudentoivoa. Pikkupojalla on edelleen käytettävissään keinot oman hiekkalaatikon leikkeihin. Niitä pitää vain uskaltaa käyttää sekä omaksi että koko yhteisen hiekkalaatikon eduksi, että leikit isojen poikien kanssa sujuisivat sopuisasti, tasa-arvoisesti ja sääntöjä kunnioittaen.

Sen pituinen se.