Muistan erinomaisesti ensimmäisen työharjoitteluni kotihoidossa 90-luvun alkupuolella. Tuolloin kotihoidon palveluihin kuului kaikki. Imurointi, tiskaus, suihkutus, kaupassakäynti, ruoan lämmittäminen, lääkkeiden oton valvonta tarvittaessa ja mikä ihmeellisintä, myös kahvittelu ja seurustelu niiden asiakkaiden luona jotka sitä toivoivat. Kaikki kotona asuvat vanhukset olivat liikuntakykyisiä ja muistinsa kanssa sellaisia, että kotona asuminen oli turvallista. Siihen aikaan kotihoito ja kotisairaanhoito työskentelivät samoissa tiloissa ja tiedonkulku oli saumatonta. Ilman suurempia byrokratioita kotisairaanhoito kävi tarkistamassa asiakkaan tilan mikäli kotihoitaja näki sen tarpeelliseksi. Kotisairaanhoito jakoi lääkkeet, hoiti haavat ja muut kotona hoidettavat terveyspulmat. Tämä kaikki siis kahdella asiakasmaksulla, yksi kotihoidosta ja toinen kotisairaanhoidosta. Tuohon aikaan vanhusten rahat riittivät siis tarvittaviin palveluihin. Meillä oli myös muita vaihtoehtoja asumiseen kuin epäinhimillinen ja tehoton koti-ambulanssi-päivystys-koti-ralli. Meillä oli kotihoito, vanhustentalot, vanhainkodit ja viimeisenä mahdollisuutena terveyskeskuksen vuodeosasto, joita voitiin käyttää portaittain ihmisen kunnon mukaan. Mitä meillä nyt on?

Olemme tulleet noista ajoista noin 20 vuotta eteenpäin ja Suomen bruttokansantuote on lähes kaksinkertaistunut. Miten voi olla niin, että tänä päivänä vanhukset kuolee kotiinsa ilman että siellä käydään viikkokausiin, jäävät ilman ruokaa ja hoitoa useiksi päiviksi, rahat eivät riitä palveluihin ja lääkkeisiin ja ympärivuorokautiseen hoivaan ei pääse? Meillähän pitäisi olla rahaa ja mahdollisuus hoitaa vanhuksemme hyvin?

Katsotaanpa vaikka Helsingin palveluja nettisivuilta. Etusivulla ehdotetaan ”tule tekemään linnunpönttö Kinaporiin”, ”senioreille hyvinvointitreenit Pohjois-Haagassa”. Kiva asia askarrella linnunpönttökin, mutta kaupungissamme on lukuisa määrä niitä heikoimmassa asemassa olevia vanhuksia, jotka tarvitsevat palveluja selvitäkseen hengissä. On kotihoito ja kotihoidon kotipalvelu, kauppapalvelu, ateriapalvelu, siivouspalvelu, lääkejakopalvelu, turvapuhelin ja niin edelleen. Käytännössä nämä kaikki on siis eriytetty eri tuotantoon ja näin ollen maksutkin määräytyvät eri paikkoihin.

https://www.hel.fi/seniorit/fi

https://www.hel.fi/static/sote/julkaisut/Pohjoinen.pdf

Onko nyt käynyt siten, että markkinaehtoistuneessa yhteiskunnassamme on tullut tärkeämmäksi jakaa veroeuroja ja asiakasmaksuja mahdollisimman monelle taholle ja tosiasiallinen tavoite, inhimillinen ja turvallinen loppuelämä on vanhustenhoidossa unohtunut? Jos vanhuksen asiat aiemmin hoitui kahdella työntekijällä ja asiakasmaksulla, on nyt raha jaettu haulien tavoin sinne tänne. Eikä vanhuksen asiat ole enää kenenkään hallussa saati että voitaisiin puhua kokonaisvaltaisesta hoitotyöstä, jossa voitaisiin ottaa yksilön tarpeet ja niiden muutokset huomioon joustavasti ja oikea-aikaisesti.

Tätäkö me todella haluamme? Usein yhteiskunnassa puhutaan kehityksestä ja eteenpäin katsomisesta, mutta tässä asiassa haluaisin katsoa taaksepäin. Me olemme velkaa tässä maassa vain yhdelle ihmisryhmälle ja he ovat meidän vanhuksemme. Heidän tulee olla kunniakansalaisiamme myös päätöksenteossa, ei vain juhlapuheissa ja paperilla. Tämä suunta on ollut poliittinen päätös. Tämän suunnan kääntäminen on poliittinen päätös, johon uskaltanen luvata perussuomalaisten olevan valmiita.

Oi niitä aikoja. Kun vanhuus oli vielä arvokas.