Globalisaation ja massamaahanmuuton aikakaudella on hämmentävää, että hyvinvointivaltio päättää tarjota kansalaisetuudet myös ulkomaalaisille.

Kuitenkin Suomen perustuslain 19 § mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

”Välttämättömän” määritteleminen on toisaalta jätetty muilla laeilla säädettäväksi. Vaikka jokaisella olisi oikeus välttämättömään, ei tämä tarkoita sitä, ettei perustuslaissa olisi tarkoitettu hyvinvointivaltion tarjoavan Suomen kansalaisille välttämätöntä laajempia palveluita. Sosiaalietuudet ovat siis yhä pitkälti poliittisten päätösten määriteltävissä.

Mielenkiintoinen kysymys on, miksi perustuslaki muutettiin tältä osin jokaisen kattavaksi.

Nykyinen perustuslakimme tuli voimaan vuonna 2000. Politiikassa asioiden valmistelun ja käsittelyn jatkumot yltävät usein vuosikymmenten päähän. Maassamme keskusteltiin jo 1970-luvulla erillisen perusoikeuslain säätämisestä. Hanke ei sellaisenaan mennyt läpi, mutta osittain sen seurauksena hallitus antoi vuonna 1993 esityksen eduskunnalle perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta.

Kyseisessä hallituksen esityksessä HE 309/1993 ehdotettiin perusoikeussäännösten kokonaisuudistusta siten, että säännöstön henkilöllistä soveltamisalaa laajennetaan ja perustuslain suojan piiriin lisätään useita uusia perusoikeuksia.

Hallituksen esityksen 15 a §:ään on koottu keskeiset sosiaaliturvaan liittyvät perusoikeussäännökset. Vanhassa hallitusmuodossa ei ollut vastaavaa säännöstä. Hallituksen esitykseen kirjattiin, että ”oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon on kaikilla” (kursivointi minun).

Hallituksen esityksessä mainitaan, että ”Suomi on liittyessään useisiin Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan neuvoston ja Kansainvälisen työjärjestön sopimuksiin sitoutunut ylläpitämään ja kehittämään sosiaaliturvaa. Tässä suhteessa ovat merkittäviä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 9–12 artiklat ja Euroopan sosiaalisen peruskirjan 7, 8, 11–17 ja 19 artiklat sekä jälkimmäisen sopimuksen lisäpöytäkirjan 4 artikla.”

Pykälät suunniteltiin siis vastaamaan näitä kansainvälisiä sopimusvelvoitteita.

Suunnittelussa tapahtui kuitenkin valuvirhe ja Suomi meni aivan liian pitkälle.

Hallituksen esityksessä HE 309/1993 luovuttiin eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta perusoikeuksien kytkemisestä Suomen kansalaisuuteen. Nuo poikkeukset ovat vaalioikeudet sekä oikeus oleskella maassa. Vastaavanlainen muotoilu otettiin perustuslakiin vuosituhannen vaihteessa.

Suomen perustuslain muotoilu on tältä osin liian löyhä. Seuraukset näemme nyt 2010-luvulla. Hyvä esimerkki on viime vuodelta, jolloin perustuslakivaliokunta päätti, että työttömän maahanmuuttajan kotoutumistuen pienikin alentaminen olisi vastoin perustuslakia, jos se kohtelisi eri tavalla työtöntä maahanmuuttajaa ja työtöntä Suomen kansalaista. Tämä on absurdia.

Vielä tuoreempi esimerkki löytyy Helsingistä, missä 20.11.2017 kokoontunut kaupunginhallitus päätti yhden äänen enemmistön voimalla laajentaa laittomasti maassa oleskelevien oikeutta maksuttomiin palveluihin ja toimeentuloon huomattavasti.

Näennäisesti kyse on yksittäisen kaupungin päätöksestä, mutta käytännössä julkiset varat ovat kuin rahakirstu, jonka yhden nurkan tyhjentäminen vaikuttaa kokonaisvarallisuuteen.

Tästäkin syystä perustuslakia pitää muuttaa. Perustuslain tulee kuvastaa Suomen valtion perimmäistä tarkoitusta. Suomen tarkoitus ei ole olla koko maailman sosiaalitoimisto.

Teinkin tänä vuonna lakialoitteen (LA 12/2017), jossa ehdotin lisättäväksi Suomen perustuslakiin, että Suomen valtion tehtävä on ensisijaisesti Suomen kansalaisten oikeuksien turvaaminen. Vain ensisijaisesti omien kansalaistensa oikeudet turvaamalla Suomi voi olla olemassa myös seuraavat 100 vuotta, ylläpitää hyvinvointia ja nousta uusiin ennennäkemättömän upeisiin saavutuksiin.

Perustuslakiin pitää lisätä kirjaus, että Suomen valtion tehtävä on ensisijaisesti jokaisen Suomen kansalaisen oikeuksien turvaaminen.