Olen ajatellut välillä itseäni edeltävän sukupolven elämää. Lähellä sitä alkaa olla jo elämänikin näin yli 60-vuotiaana. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta heidän puolestaan, että heidän palvelunsa näyttävät aina olevan säästöjen kohteena. Muihin kohteisiin riittää rahaa varsin hyvin, mutta vanhusten palveluihin…! Vanhustenpalvelut ovat yksi tärkeä asia, jonka hoitamisesta ei saisi säästää tällä tavalla, kuin mitä nyt tehdään monissa kunnissa ja valtion taholta. Muista kulueristä voi ennemminkin luopua kuin näiden veteraanikansalaisten hoitamisesta. Meillä on heille paljon moraalista velkaa muun velan lisäksi.  

Näissä merkeissä tein alla olevan laulun, johon on olemassa sävelkin.

Sävel Tuula Keinänen

Sanat Tuula Keinänen

1. He nousivat alta sodan ja puutteen sydämin särkevin,

tunsivat palon sisimmässä ja rinnoin riemuitsevin

kävivät työhön ja uurastivat, rakensivat tän maan

maksoivat sotavelat ja luulivat, vanhoina levätä saa.

He saapuivat elämän iltaa kohti ja saivat kuulla sen,

olette meille vain taakka ja vaiva turhanpäiväinen.

Sukupolvi tää uusi ja nuori on huono muistiltaan,

muista he ei taikka välitä ei, että hehän loivat tän maan.

Nuorina katsoivat lastensa kehtoon,

aamusta varhain myöhälle ehtoon,

työtä ja rankkaa, ei ollut lomaa,

puhumattakaan aikaa omaa.

Lypsivät lehmät, niittivät heinää,

korjaten viljaa, lisättiin seinää

taloon kun syntyi perhettä lisää

tarvittiin jokaista äitiä, isää.

Eivät he viettäneet kulutusjuhlaa

huono se olikin, se, joka tuhlaa

säästivät rahansa nuoremmille

paremman tulevan perijille.

Saavuttivat nyt elämän ehtoon,

aika ois katsoa lastenlapsien kehtoon

ja kun he pääsivät tänne saakka,

he ovatkin eläkepommi ja taakka.

2. He maksoivat suurina ikäluokkina eläkemaksunsa,

rakensivat nää palvelulaitokset, kantoivat taakkansa.

Omat talonsa rakensivat he vaikka kuutamolla,

päättivät levätä myöhemmin, sitten vanhana hyvä on olla.

Rakensivat he sotien jälkeen murskaksi hajonneen maan

saivat lapsia, lapsenlapsia töitänsä arvioimaan.

Huonosti tekivät, väärin elivät, sanovat heille he,  

joiden elämä helpompaa ollut on joka ainoa askele.  

He kävivät lävitse helvetin kauhun,

luotien laulun ja tykkien pauhun,

Karjala vietiin ja Kannas kun murtui,

evakkomatkalla itkunsa turtui.

Miestensä määränpää sankarihauta

sanottiin vain, nyt ei itku auta.

Pappi kun saapui, tiedettiin silloin,

sisällä itku päivin ja illoin.

Poikansa palasi haavoittuneina,

hermoja vailla ja riekaleina,

sotavelkaa pakko ol maksaa,

kysytty ei, kuka heistä jaksaa.

Leskinä kulki he surujen tiellä,

orpoina kävivät itkien siellä,

missä on hiljaista, ristejä monta,

rivejä paljon niin lukematonta.

He tietävät, mitä on rakkaansa kantaa

sankarihautaan ja kaikkensa antaa,

kalleimman, rakkaimman isänmaalle,

silloin niin rakkaalle, arvokkaalle.

3. Vastuu on siirtynyt heiltä nyt niille, jotka osaavat sen

ajaa etua omaa, mutta vain harvoin toisien.

Se, minkä nuorina oppi he, nuoret ei opi nyt ollenkaan

veljeä jätetä ei, vaikka johtais se omaankin kuolemaan.

Aika on puolellansa, tiedän, melkein jo haudassa

ovat he ja siellä vihdoin saavat levätä rauhassa

Korkeimman suojelusta toivoo he nuorelle polvelle

elämä opettaa aikanaan antamaan arvoa vanhoille.