Alle kaksi vuotta sitten toimintansa aloittaneen Joensuu Biocoal Oy:n konkurssi jätti jälkeensä yli kymmenen miljoonan euron velat. Näin siitäkin huolimatta, että se oli saanut veronmaksajien rahaa lahjaksi useita miljoonia. Julkisen rahan hankkeena (EAKR/A78599) lähtölaukauksensa saanut yhtiö on tavallaan malliesimerkki siitä innosta, mikä liittyy tuohon ”vihreä siirtymä” nimiseen ideologiaan. Uutta tekniikkaa ja tuotantoa kehitetään silmät kiiluen usein luottaen yhteiskunnan veroetuihin ja tukiin. Osa tässä näytelmässä mukana olevista toki saattaa aivan vilpittömästi uskoakin siihen, että yhteiskunnan tukema tuotanto voi jatkua loputtomiin. Totuus on kuitenkin se, että liiketoiminnan kannattavuuden oikeassa elämässä määrittää vain ja ainoastaan markkinat. Jos aitoa kysyntää ei ole, on yritys joko konkurssissa tai jatkuvasti omistajiensa ylläpitämä. Se ei ole – eikä sen tule koskaan olla – yritystoiminnan motiivi.

Sana ”investointi” on saanut vihreän siirtymän toiminnassa uuden merkityksen. Oikeassa liiketoiminnassa investointi tarkoittaa riskirahan sijoittamista johonkin, josta todennäköisimmin saadaan osaamista ja työtä yhdistämällä tuottoa sijoitetulle pääomalle tulevina vuosina. Rahan sijoittamisen on tarkoitus kannattaa taloudellisesti. Nyt näissä verorahoilla askarreltavissa vihreän siirtymän projekteissa se näyttäisi tarkoittavan toimintaa, jossa ilmeisesti ilman kunnollista liiketoimintasuunnitelmaa tehdään huomattava alkusijoitus. Sen jälkeen toimintaa ”kehitetään” ja ylläpidetään verovaroin. Näin aina siihen saakka, kunnes viimeinen sammuttaa valot. Jotkut kuitenkin kuittaavat eri muodoissa hilloa itselleen, veronmaksajat hoitavat velat. Fiksu rahastaa, tyhmä maksaa. Tai tarkemmin – kansa maksaa päättäjien tyhmistä teoista.

Vihreän siirtymän investoinniksi kutsuttuja verovarojen syöppöjä on kaatunut ennenkin ja kaatuu jatkossakin. Joensuu Biocoal Oy on vain yksi esimerkki lukuisten joukossa. Suomessa ovat poliitikot olleet erityisen innostuneita näistä projekteista. Vihreän siirtymän investointeja on jopa verrattu Nokiaan.

Ruotsalainen poliitikko ja europarlamentaarikko Beatrice Timgren kirjoitti joitakin viikkoja sitten somessa, että jo useamman vuoden ajan ympäristöön ja vihreään siirtymään liittyvä hypetys ja poliittinen jargon on Euroopassa maksanut huomattavasti enemmän, kuin mihin ihmiset ovat loppujen lopuksi valmiita. Silti tätä umpikujaa kohti kuljetaan EU:ssa koko ajan. Suomi on valitettavasti koittanut pysyä etulinjassa tässä negatiivisen tuoton sijoitustoiminnassa.

Heinäkuussa 2026 EU-komissio tarkastelee päästökauppaa, mikä on tärkein ohjausväline eurooppalaisessa ilmastopolitiikassa. Johtavien teollisuusalojen ja useiden jäsenmaiden taholta on voimakkaita vaatimuksia hiilidioksidipäästöihin perustuvan sakkokäytännön helpottamiseksi. EU jää nykyisen, kireän ja tuotantokustannuksia kasvattavan hiilidioksidipolitiikan seurauksena jälkeen kansainvälisessä kilpailussa. Ideologian sijaan on Timgrenin mukaan huomioitava realiteetit – geopoliittiset jännitteet, energiakriisi, laskusuhdanne jne.

Jo usean vuoden ajan on EU:ssa ohjattu markkinoita vihreän siirtymän ajatuksella. Sen on sanottu oleva välttämätöntä ja kannattavaa. Sen on väitetty tuovan uusia työpaikkoja sekä kasvua ja hienoimmissa juhlapuheissa vihreän siirtymän tie tekee EU:n johtavaksi esikuvaksi maailmassa. Todellisuudessa suunta ei ole ollutkaan aivan tämä.

Suomi (tarkemmin: suomalaiset poliitikot) on ollut ehkä niitä innostuneimpia vihreään siirtymään uskovia maita. Vero- ja velkarahaa on lapioitu eri ”investointeihin” reippaasti. Heinäkuussa mahdolliset EU:n päättämät päästökauppaan tulevat helpotukset tekisivät jo tehdyistä investoinneista tavallaan entistä kalliimpia suomalaiselle veronmaksajalle.

Ei tässä tosin mitään uutta ole. Velkaantuva Suomi on ennenkin EU:n mallimaana ollut aina se maksaja.