Olen toiminut politiikassa vuodesta 2016 alkaen ja toiminut luottamushenkilönä useissa eli toimielimissä niin paikallisyhdistyksessä, kunnallispolitiikassa kuin maakuntatasollakin. Päätöksentekoprosessi ja politiikan kiemurat ovatkin käyneet kutakuinkin tutuksi.

Leipätyötäni olen tehnyt sairaanhoitajana sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Molempien sektorien hyvät ja huonot puolet ovat tulleet nähdyksi ruohonjuuritason työntekijänä. Siis siinä työssä, missä hihat kääritään, potilaita hoidetaan kasvotusten ja välillä juostaan kiireen keskellä. Voin kohtuullisen varmasti väittää, että useimmiten ongelmat juontuvat huonosta johtamisesta, eivät niinkään siitä, minkä sektorin palveluksessa on.

Yksityisillä sote-alan palveluntuottajilla on ristiriitainen maine. Osa pitää yksityisen sektorin palveluja huonona vaihtoehtona. Toisille ne ovat ratkaisu siihen, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut saadaan yleensäkään toteutettua tarvittavassa mittakaavassa. Itse olen sitä mieltä, että yksityissektoria tarvitaan, sillä julkinen sektori ei yksinkertaisesti kykene järjestämään esimerkiksi vanhustenhoitoa pelkästään omana toimintanaan. Kun vanhusten määrä jatkuvasti kasvaa, ei julkisella sektorilla ole rahoitukseen, henkilökuntaan eikä tiloihin liittyviä riittäviä resursseja.

Pyrkimys lisätä vanhusten kotihoitoa on ajatuksena ylevä. Jokainen meistä toivoo, että saisi viettää elämänsä ehtoopäivät loppuun saakka omassa kodissaan. Aina tavoite ei vain ole realistinen, jos halutaan varmistua siitä, että vanhuksen elämä on myös turvallista. Esimerkiksi etenevä muistisairaus on kotona asuvalle suuri riskitekijä. Tällöin ei riitä, että kotihoito toteutetaan kerran viikossa tai edes kerran päivässä puoli tuntia kerrallaan, vaikka hoitajat miten yrittäisivät venyä ja tehdä parhaansa.

Vanhuksille kotona tapahtuvat kaatumiset voivat johtaa sairaalahoitoon ja jopa pysyvään liikuntakyvyn menetykseen. Muistisairas vanhus ei aina muista edes läheisiään eikä sitä, missä asuu. Muistisairas voi lähteä ulos, eikä hän osaa enää takaisin kotiinsa. Muistisairailla vanhuksilla voi sairautensa vuoksi olla käytöshäiriöitä, kuten masennusta, ahdistusta tai aggressiivisuutta. Muistisairas ei välttämättä selviydy yksin kotona valvomatta minuuttejakaan. Kaikkea valvontaa ei voi myöskään sälyttää mahdollisen iäkkään puolison tai lähellä asuvien lasten harteille.

Hoivayksiköissä sekä yksityisellä että julkisella puolella on kyllä tapahtunut vakavia laiminlyöntejä ja väärinkäytöksiä. Olen sitä mieltä, että vakaviin laiminlyönteihin ja väärinkäytöksiin pitää puuttua entistä tehokkaammin ja asettaa sanktiot, jotka osaltaan vähentävät vaaratilanteita. Sanktiot eivät silti aina ratkaise perimmäistä ongelmaa. Sanktiot ovat rangaistus jo tehdystä laiminlyönnistä, kun pitäisi ennemminkin miettiä sitä, miten laiminlyönnit voidaan välttää ennenkuin ne tapahtuvat.

Sote-uudistuksella pyritään saamaan aikaan säästöjä julkisella sektorilla. Kun haetaan säästöjä, se tarkoittaa muun muassa palkkakustannusten hillitsemistä. Tulevilla aluevaltuustoilla on kinkkinen tehtävä edessään, jos ne pyrkivät tavoittelemaan samaan aikaan julkiselle puolelle sekä säästöjä että lisää laatua ja työvoimaa. Valtion vahvassa talousohjauksessa tämä on käytännössä mahdotonta.

On totta, että yksityiset yritykset tavoittelevat mahdollisimman suurta voittoa. Yrityksen toiminnan tarkoitus on aina voiton tuottaminen, sillä ilman voittoa ei yrityksellä ole edellytyksiä toimia ja kasvaa. Voiton tavoittelu ei silti ole lähtökohtaisesti huono asia eikä tarkoita automaattisesti itsesääntelyn puutetta.

Jos päättäjän ostopäätöksen perusteena on vain mahdollisimman halpa hinta, ummistetaan silmät helposti laadulta. Jotta hintaa voidaan laskea, voittoa täytyy haalia muulla keinoin, kuten esimerkiksi tinkimällä hoitajamitoituksesta. Hoitajatilanne on jo muutenkin se, että ylityöllistettynä ja alipalkattuna moni hoitaja vaihtaa alaa. Hoitajia ei yksinkertaisesti ole riittävästi ja tämä on suurempi ongelma kuin yksityisen sektorin voiton tavoittelu.

Sosiaali- ja terveysalan yksityinen sektori ei tarkoita vain suuria yrityksiä, jotka hamuavat voittoja keinolla millä hyvänsä. Yksityisellä sektorilla on myös niin suurempia kuin pienempiäkin toimijoita, joille asiakkaiden hyvinvointi on aidosti sydämen asia. Toimijoita, jotka panostavat työntekijöiden hyvinvointiin ja itsesääntely toimii niin, että epäkohtiin puututaan välittömästi. Toimijoiden koko toiminta pohjautuu siihen, että asiakkaille tarjotaan niin hyvää elämänlaatua, kuin se vain kullekin yksittäiselle vanhukselle tai vammaiselle tämän terveys huomioiden on mahdollista.

Hyvään palveluun tarvitaan rahaa, motivoituneita työntekijöitä ja asiakaslähtöistä palvelutarjontaa. On tärkeää, että laatua arvioidaan säännöllisesti niin yrityksen sisällä kuin yhteiskunnan toimesta. Kilpailutus ei ole oikotie onneen, vaan päättäjienkin täytyy kyetä tekemään päätöksiä arvoperusteisesti eli pohjaamalla päätöksensä palvelun tuomaan arvoon asiakkaille.

Laadussa on kyse siitä, että työssä on riittävä määrä henkilökuntaa palvelua tuottamaan. Oli työpaikka sitten kummassa tahansa, julkisella tai yksityisellä puolella. Henkilökunta pysyy työpaikassa vain, jos työskentely siellä tuntuu mielekkäältä, työsopimusehdot ja -edut ovat kannustavat ja palkkaus muuta kuin juuri ja juuri elämisen kustannukset kattava.

Näitä asioita toivon tulevien aluevaltuuston jäsenten pohtivan. Kyse on laajemmasta ongelmasta kuin pelkästään julkisen ja yksityisen sektorin kahtiajaosta ja voiton tavoittelusta. Hoitoala tarvitsee kasvojenkohotuksen ja se voidaan tehdä vain hoitotyön työoloja ja palkkausta parantamalla.