Olin matkalla ensimmäisenä päivänä uudelle työpaikalleni ja ajatukseni olivat luonnollisesti kiinni jännityksessä, pärjäämisessä ja kaikessa siinä, mitä uusi työni voisi pitää sisällään. Olin uppoutuneena näihin asioihin, kun havahduin ajatuksistani. Viereeni istahti varsin iäkäs herrasmies. Hän alkoi päivittelemään kipeitä jalkojaan ja sitä, kun liikkuminen oli käynyt hänelle varsin vaikeaksi. Kuuntelin nämä päivitykset kohteliaasti, mutta en jännitykseltäni kyennyt sen enempää keskustelemaan, vaan uppouduin takaisin omiin ajatuksiini loppumatkaksi.

Junassa oli aamusta hyvin paljon ihmisiä. Kun saavuimme Rautatientorille, jäin istumaan ja odottamaan, että kiireisimmät saisivat haluamansa etumatkan muihin kiireisiin nähden. Tämä vanhempi Herra odotti siinä vieressä myös. Huomasin tässä vaiheessa, että hänellä oli vaikeuksia päästä ylös istuimelta omin avuin. Muiden matkustajien poistuessa kovalla vauhdilla junasta, he eivät kiireissään huomanneet tämä miehen yrityksiä saada kontaktia, että olisi saanut vähän apuvoimia.

Omista kiireistäni ja jännityksestäni huolimatta, kysyin tältä mieheltä: ”Voisinko minä auttaa teitä?” Hän kiitti iloisesti ja vastasi, että jos voisin saattaa hänet tästä junasta ulos, niin se riittäisi. Ulos päästyämme huomasin, että tämän vanhuksen askel oli aika epävarmaa, etten voinut olla kysymättä minne hän oli suuntaamassa ja, että voisin saattaa häntä ainakin osan matkaa. Hän oli matkalla suunnilleen samaan suuntaan kuin minäkin, niin sovittiin että jatketaan matkaa yhteisvoimin.

Kävelymatkamme aikana kerroimme pääpiirteittäin omista elämistämme ja selvisi, että hän on sotaveteraani. Hän on yksi niistä, ketkä taistelivat tämän maamme ja meidän puolesta, että me saisimme paremman tulevaisuuden ja elää itsenäisessä Suomessa. Minulle tämä hetki tuntui todella arvokkaalta, kun sain keskustella hänen kanssaan ja kuulla hänen tarinansa. Hän oli ikäänsä nähden hyvin terävä mieleltään. Vaikka hänellä on taksikortti rajoittuneen liikkumiskyvyn takia, eikä hänellä itsellään ollut varmastikaan

mitään epäselvyyttä, oliko tämä taksijärjestely tarpeellinen vai ei. Hän oli tästä huolimatta päättänyt, että jos jalat vielä toimii ja junalla hän pääsisi verrattain lähelle, niin hän kyllä kävelisi ihan itse, kun se kerran on vielä mahdollista. Jääräpäisyyttä vai sisukkuutta? Ehkä molempia sopivassa suhteessa.

Matka taittui verkkaisesti ja hän ehti kertoa osan omasta tarinastaan sota-ajoilta se, että hän sai kertoa niistä ajoista jollekin, tuotti hänelle selvästi hyvää mieltä. Hän kertoi myös, että oli hämmästynyt ja hyvin otettu, kun tarjosin hänelle apua ja lähdin vielä saattamaan hänet perille asti. Luulen hänen saaneen tuntea auttamatta jättämisestä johtuvan pelon ja pettymyksen vähän liiankin usein.

Auttaminen on välillä hyvin vaikeaa. Ehkä jotkut ihmiset sivuuttavat apua tarvitsevat, koska mieltävät vanhemman ihmisen, kenellä on vaikeuksia vaikka liikkumisen kanssa, sen jollain tavalla itseaiheutetuksi ja tämän kokemuksesta tulleen asenteen takia toinen ihminen jätetään vaille huomiota. Se on siis vain jonkun toisen ongelma. Ei minun. Tämä ajatusmaailma on harmillisen todellista kodittomien ja alkoholistien suhteen. Itsekin sivuutan avun tarjoamisen heiltä helpostikin ja jatkan päivääni, kuin mitään kohtaamista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tästä ajatuksesta tuli nyt surullinen olo ja huono omatunto. Toki ymmärrän myös, ettei jokainen pyydetty apu, ole automaattisesti aina hyvä asia, tai ratkaise mitään ongelmaa. Joissain tilanteissa pyydetyn avun antaminen saattaa vain pitää ongelmaa voimissaan.

Samaan ilmiöön törmää, kun joku saa vaikkapa kadulla sairaskohtauksen, eikä hänen omaisiaan ole paikalla. On ihmisiä, ketkä vain kävelee ohi ja on kun ei huomaisikaan. Pahimmassa tapauksessa napataan tilanteesta valokuva ja postataan se someen tykkäyksien toivossa.

Luulenpa, että jokainen meistä on kerran tai useammin jättänyt auttamatta ja perustellut sen omatunnolleen sen olevan se ”jonkun toisen ongelma, ei minun.” Olen tehnyt näin monesti. Uskalsin sinä maanantaina tarjota apua, vaikka mieleni ja suunnitelmani olivat täynnä mukamas paljon tärkeämpiäkin asioita. Tämä kokemus oli minulle todella hyvä oppitunti nöyryydestä ja lähimmäisen rakkaudesta, ja itsestäni myös. Se palaa mieleeni monta kertaa päivässä. Hyvä niin.

Vastaukseni kysymyksiini on, että tämä ilmiö selittyisi ainakin osin näistä kaikista, tai niiden syy-seuraussuhteista: Kiireestä, välinpitämättömyydestä ja myös auttamisen pelosta.

Kiireen tuntu saa monet pistämään omat aikataulunsa hyvinkin tiukaksi. Ne menevät useimmilla heittämällä lähes kaikkien muiden ihmisten tarpeiden edelle. Me kaikki pidämme luonnostaan omia asioitamme kaikkein tärkeimpinä. Oman egomme luoma itsekeskeinen ajattelu on ihan lajina selviytymisen ja evoluution näkökulmasta tärkeä elementti. Sisään rakennettuja toimintoja on kenenkään vaikea muuttaa tai torjua. Kiire vie huomion vain niihin itselle tärkeisiin suunnitelmiin ja tämä voi näyttää joissain tilanteissa välinpitämättömyydeltä. Tai on juuri sitä.

Ajattelen välinpitämättömyyden olevan ennemminkin seurausta jostain mitä ei tee. Kun sitä varsin rajallista kykyämme ottaa huomioon muuta maailmaa, kuormitetaan joka suunnasta kaiken aikaa, silloin on aika sokea monellekin tilanteelle. Ja ettei huomaa tapahtumia ympärillään, on seurausta myös siitä, kun laitamme oman elämämme liikkuvia osia tärkeysjärjestykseen, niin silloin valitettavasti iso läjä asioita jää vaille ajatusta ja huomiota.

Onko näin ajateltuna ehkä hieman vaikeaa syyttää tässä ketään välinpitämättömyydestä, kun tämä sama toimintamalli toistuu lähes jokaisen kohdalla? Ehkä joku ongelman ytimen osa piilee meidän omissa prioriteeteissa, eikä kyvyttömyydessä välittää muista ihmisistä. Voi myös olla, että se kuka välttää avun antamista, ei ehkä ole itse saanut osakseen apua, vaikka olisi sitä kaivannut. Oma perhe, lapset, perheen hyvinvointi, terveys ja työnteko lienevät siellä kärkipäässä monilla tärkeimpiä asioita omassa elämänpiirissä. Ei vaadi juuri mitään ajatustyötä, jos täytyisi verrata muiden ihmisten prioriteetteja omiinsa, että kumpi

sinun kohdalla veisi voiton. Naapurin lapset ovat harvalla omassa listassa.

Merkittävämmäksi syyksi näistä näkisin silti sen pelon. Vain se, että ei tiedä miten voisi aloittaa auttamisen, saa aikaan monelle oikosulun aivoissa ja tämä ehkä vähän outokin tilanne jää vain kauniiksi ajatukseksi. Eteen tulevat uudet ja äkillisesti syntyneet tilanteet, mihin ei voi kukaan oikein varautua ennakolta, saa stressitason nousemaan jyrkästi. Aivan jokaisella. Jotkut sietää sitä tilaa paremmin kuin toiset, tai ovat vain turtuneet siihen. Jotkut voivat kokea pienenkin ylimääräisen stressin ja vaivannäön aivan liian isona palana

nieltäväksi, kaiken muun säätämisen päälle. Eipä tämäkään ole mikään ihme, kun miettii esim. miten paljon energiaa ja minkälaista säätämistä esimerkiksi lapsiperheen arki voi aika-ajoin olla! Ei ole lainkaan tavatonta, että siinä härdellissä voi mennä parikin asiaa ihan ohi korvien ja yli pään. Vaikka se jonkun ihmisen avunpyyntö myös.

Otapa tästä haaste vastaan: Mieti omalla kohdallasi, miten toivoisit itseäsi autettavan, jos vaikka liikuntakykysi olisi esim. sairauden takia hyvin rajallista. Ja miten toimisit, jos joku yllättävä tilanne tulee eteen, etkä selviäkään siitä ilman toisen apua. Ihmisen kyvylle liikkua itsenäisesti, ei anneta kovinkaan usein sen ansaitsemaa arvoa. Vasta, kun se kyky on heikentynyt tai kokonaan pois, sen tärkeys astuu esiin. Ja isosti!

Pelot ja sen erilaiset tilat, eivät oikeastaan häviä koskaan ihmisen ajatuksista. Sitä vastustamaan tulee kasvattaa ja harjoitella olemaan rohkea. Muuta tapaa ei taida olla. Avun tarjoaminen tai edes sen tarpeen huomaaminen, ei ole aina niin helppoa, kuin saattaisi äkkiä luulla.

Ajattelen meidän suomalaisten olevan lähtökohtaisesti kuitenkin varsin välittävä kansa. Omalla suomalaisella, ei niin innokkaalta tavalla! Olemme toki verrattain juroja ja pikkuisen sisäänpäin kääntyneitä, jos muihin eurooppalaisiin verrataan. Kyllä me silti välittää osaamme. Toki täysin vieraalle ihmiselle puhuminen ilman mitään järkevää syytä on suurelle enemmistölle suomalaisista täysin järjetöntä ja turhaa touhua. Tämä puoli tässä suomalaisuudessa, ei ehkä anna apuja kasvattamaan sosiaalisuutta. Osana suomalaisuutta on mielestäni myös se asenne, mitä tämä tapaamani sotaveteraani toi itsessään vahvasti esille. Mahdottomiltakin tuntuvien esteiden edessä, voimme yhdistyä kansana ja saada yhdessä aikaiseksi enemmän, kuin meidän kaikkien osien summa antaisi ymmärtää.

PS: Esimerkiksi, jos näette vaikka jossain ruokakaupassa sellaisen noin 155 senttisen naishenkilön, kenellä on punainen tukka yleensä kiharalla. Ja näette, että tämä täysin selitetty hahmo sattuisi yrittämään epätoivoisesti saada jotain tuotetta yli 2 metrin korkeudesta ylähyllyltä, niin vakuutan, ettei tämä punapää loukkaannu tippaakaan, jos joku hieman ylettäväisempi tulisi ja hoitaisi homman himaan! Tapahtuu kuulemma useammin kuin uskotaan… Hemmetti!