Suomessa hoitoalan ongelmiin tarjotaan tällä hetkellä yhtä ratkaisua; lisää työperäistä maahanmuuttoa. Poliittisessa keskustelussa annetaan kuva, että ulkomailta tuotavat hoitajat paikkaisivat henkilöstöpulan ja pelastaisivat suomalaisen vanhustenhoidon. Todellisuudessa se ei ratkaise ongelmaa pidemmällä tähtäimellä.

Hoitoalan kriisi ei johdu siitä, etteikö Suomessa olisi ihmisiä, jotka voisivat tehdä hoitotyötä. Kriisi johtuu siitä, että suomalaiset eivät enää halua alalle. Syitä on monia, palkka on liian pieni, työtahti kohtuuton ja arvostus olematon. Kun suomalaiset hoitajat uupuvat, vaihtavat alaa tai lähtevät ulkomaille paremman palkan perässä, päättäjät eivät korjaa työoloja, vaan ratkaisuna tarjotaan kielitaidottomia tuontihoitajia.

Samalla suomalaisille myydään ajatusta, että kielitaidottomat tai heikosti suomea osaavat hoitajat olisivat normaali ratkaisu suomalaisessa terveydenhuollossa. Eivät ole. Hoitotyössä kielitaito ei ole mikään lisäbonus, vaan aivan perustavanlaatuinen vaatimus.

Potilaan pitää tulla ymmärretyksi ja hänen pitää ymmärtää saamansa hoito-ohjeet. Vanhukselle oma kieli on usein viimeinen turva silloin, kun muisti heikkenee ja maailma ympärillä muuttuu epävarmaksi sekä tunnistamattomaksi.

On kohtuutonta myös meitä suomalaisia hoitajia kohtaan, että meidän odotetaan jatkuvasti paikkaavan kollegan puutteellista kielitaitoa työvuoroissa. Kun ohjeita joudutaan selittämään, kirjaamisia tarkistamaan ja väärinymmärryksiä korjaamaan, kuormitus kasvaa entisestään.

Työperäinen maahanmuutto ei ratkaise hoitoalan ongelmia, jos samaan aikaan suomalaiset hoitajat harkitsevat alan jättämistä. Se on kuin kantaisi vettä kaivoon, jonka pohjassa on reikä. Ensin pitäisi tehdä hoitoalasta houkutteleva, että suomalaiset haluavat sinne töihin ja myös pysyvät siellä.

Suomessa on tuhansia ihmisiä, jotka voisivat hakeutua hoitoalalle, jos työstä maksettaisiin kunnollinen palkka ja työolosuhteet olisivat inhimilliset. Rahaa kuitenkin näyttää löytyvän kansainvälisiin rekrytointeihin sekä kielikursseihin, mutta ei kotimaisen hoitohenkilöstön hyvinvoinnin parantamiseen.

En väitä, etteivätkö monet ulkomailta tulleet hoitajat tekisi tärkeää ja arvokasta työtä. Olen työskennellyt itse monen ammatti- ja kielitaitoisen ulkomaalaistaustaisen hoitajan kanssa. Moni tekee työnsä hyvin ja haluaa aidosti oppia kielen.

Ongelma on poliittinen ajattelutapa, jossa maahanmuutosta on tehty automaattinen ratkaisu kaikkiin työvoimapulasta kärsiviin aloihin. Sillä vältetään puhumasta siitä, miksi suomalainen työelämä ei enää houkuttele omia kansalaisiaan.

Suomen vanhustenhoitoa ei pidä rakentaa halpatyövoiman varaan. Hoitoalan arvostus palautuu vasta silloin, kun uskallamme lähteä rohkeasti uudistamaan alaa, purkamaan sääntelyä, parantamaan työoloja ja panostamaan henkilöstön työssä jaksamiseen. Hoitoalan ammattiliitoilla olisi tässä ratkaiseva asema, mutta jos mediassa puhutaan vain hoitoalan haasteista, kuka suomalainen nuori alalle uskaltaa hakeutua?

Ikääntyvä, hoidon tarpeessa oleva väestö ei ole katoamassa mihinkään. Ammatti- ja kielitaitoisen hoitajan on oltava sääntö, ei poikkeus.