Poliitikot puhuvat paljon, mutta aika harva lopulta sanoo mitään. He pystyvät silti hämäämään kuulijansa kapulakieltä käyttämällä ja luomaan mielikuvan siitä, että tuli sanottua paljon ja viisaita. Jotkut kykenevät vakuuttamaan kuulijansa vaikka puheet ja teot olisivat täysin ristiriidassa.

Katsoin viimeisimmän A-talkin, jossa Timo Soini, Kimmo Sasi, Olli Rehn ja Li Andersson keskustelivat Kreikan tilanteesta. Perussuomalaisten linja on ollut aina selvä. Timo Soini on ollut Kreikan suhteen oikeassa alusta asti. Rehn ja Sasi ovat myös olleet johdonmukaisia, mutta edustaneet aivan toisenlaista kantaa. Li Andersson löysi ohjelmassa itsestään perussuomalaisen, niin olivat puheet kuin toistoa Soinin sanomisista. Hänen mielestään tosin vasemmistoliitto oli keksinyt asian ensin ja oli tyytyväinen että nyt perussuomalaisetkin olivat havahtuneet Kreikan tilanteen toimimattomuuteen. Niinpä niin. Lähihistoria maamme politiikassa kertoo ainakin sen, ketkä hyväksyivät tukipaketit ja ketkä eivät. Siinä riittävästi todistusaineistoa. Rehn taas pystyy jostain syystä aina kuulostamaan vakuuttavalta ja saa ihmisiä puolelleen vaikka näytöt ovat mitä ovat. 

Kyseinen ohjelma ja sen vieraat saivat pohtimaan yleensäkin politiikan kieltä ja sitä miten helposti ihmisiä saadaan hämättyä, jos ei ehdi pysähtyä tarkastelemaan kuulemaansa. 

Mieleeni tuli kokemus Göteborgista, jossa tein jatko-opintoja musiikin parissa. Olin ystäväni kanssa kävelemässä kadulla ja katusoittaja se siinä luritteli vähän matkan päässä hanurillaan. Yleensä ihminen kiireisenä ohittaa katusoittajat jäämättä sen enempää kuuntelemaan. Joku heittää vauhdissa lantinkin. Hän kuulee vaan että hanuri soi ja se luo mukavaa tunnelmaa. Hän jatkaa nopeasti matkaansa ja ääni vaimenee. Ystäväni kehotti pysähtymään ja kuuntelemaan mitä tämä samainen päivittäin kadulla soitteleva henkilö todella soitti (hän nimittäin oli kiinnittänyt asiaan huomiota). Hetken siinä kuunneltuani tajusin, että eihän siinä soitossa ollut mitään järkeä. Soittaja veteli edestakaisin soitintaan ja paineli mihin sattui osumaan. Hän selvästi luotti siihen, että kun ihmiset menevät kiireessä ohi eivätkä kuuntele, soitto menee täydestä. Tai sitten hän halusi kerätä ihmisten sympatiat sääliä herättävällä esityksellään. 

No mitä tästä opimme? Emme ainakaan sitä, että kaikki katusoittajat ovat huijareita, koska niin ei ole. Oikeasti taitavia katusoittajia on paljonkin, joiden soitanta kestää myös sen, että ihminen jää häntä kuuntelemaan. Sitten on heitä, jotka rahankeruun toivossa ovat jostain hakeneet epätoivoisesti jonkin sopivan soittimen ja antavat mennä vaikkei osaamisesta ole tietoakaan. Aikamoista pokkaahan se vaatii – hatunnosto sille.

Perussuomalaiset puhuvat ymmärrettävää kieltä. Jotkut pitävät sitä niin yksinkertaisena, ettei siinä voi olla mitään asiapitoista. Jotkut sanovat, ettei politiikassa voi olla yksinkertaisesti selitettäviä ratkaisuja ja mitä vaikeammin asia on selitetty, sen viisaampaa se on. Onko tässä kenties yksi syy siihen, että aina vängätään ettei perussuomalaisilla ole vaihtoehtoja tai ratkaisuja? Kerrommeko asiat liian selvästi, yksinkertaisesti ja kansantajuisesti etteivät kaikki tahot osaa ottaa niitä riittävän vakavasti? Mielestäni vaatii erittäin suurta taitoa se, että pystyy kääntämään poliittisen kielen kansalaisille, joille se on vierasta. Se kertoo myös siitä, että on itsekin ymmärtänyt asian. 

Perussuomalaiset on asiapuolue. Emme ole puhuvinamme vaan me puhumme. Emme ole osaavinamme vaan me osaamme. Kehittyä pitää silti aina. Olen oppinut viime aikoina myös sen, että usein yksinkertaisuuden alta löytyy suuri viisaus.