Perussuomalaisia syytetään usein siitä, etteivät he ole solidaarisia, johtuen mm. puolueen maahanmuuttokriittisyydestä ja tukipakettien systemaattisesta vastustamisesta.
 Perussuomalaisia syytetään usein myös siitä, että he eivät halua kantaa vastuuta ja auttaa köyhiä ja hädässä olevia ihmisiä.
 Yleensä heillä tosin tarkoitetaan kaikkia muita paitsi suomalaisia. Mitä kauempaa hätä saapuu, sen jalompana auttamista pidetään.

Perussuomalaiset haluavat kantaa vastuuta ja auttaa, mutta ensisijaisesti omia kansalaisiaan ja vasta sitten muita maita ja niiden kansalaisia, jos on mahdollista. Suomessa asiat eivät ole niin hyvin kuin moni edelleen luulee. Suomessakin on hätä. Työttömyys lisääntyy, köyhiä on jo lähes miljoona, leipäjonot pitenevät, on henkisen avun tarvitsijoita, sairaita joita ei ehditä hoitaa ajoissa tai asianmukaisissa tiloissa sekä lapsia, nuoria, aikuisia, vanhuksia vailla rakkautta ja välittämistä.
 Kaikilla ei ole edes kotia.

Äiti Teresa, Nobel-palkittu legendaarinen hyväntekijä ja köyhien auttaja antoi hyvin yksinkertaisen neuvon:

”Jos haluat parantaa maailmaa, mene kotiisi ja aloita sieltä.”


Aloita siis heistä, jotka ovat lähimpänä sinua. Perhe, sukulaiset, naapurit, työtoverit, suomalaiset. Hän muistutti myös, että auttamisen suhteen ei tarvitse ajatella kaukaisia maita vaan voi aloittaa omasta maastaan. Tätä Äiti Teresan mallia voisi paremmin noudattaa myös politiikassa.

Välillä tuntuu, että moni saa hyvän omatunnon lahjoittaessaan varoja kaukomaihin tai ylipäätään suhtautumalla myötämielisesti erilaisiin tukipaketteihin ja avustuksiin tietämättä lopultakaan niiden syitä ja todellista kohdetta. Kuvitellaan vain että maailma pelastuu ja tavallisia ihmisiä autetaan sillä että annetaan rahaa mahdollisimman paljon pois muualle.

Tietysti jokainen saa omalla rahallaan auttaa ketä haluaa ja vilpitön auttamisen halu on tietysti hyvä asia, mutta lähempänäkin olisi autettavia. Tuskin kukaan auttaa yli varojensa ja hankkiutuu velkavankeuteen sen takia. Lopulta se johtaisi siihen, että ei pysty enää auttamaan ja itsekin on suurissa vaikeuksissa. Miksi Suomen valtio kuitenkin toimii näin? Vaikuttaa siltä, ettei asiaa oteta riittävän vakavasti, koska käsitys siitä ettei hyvinvointivaltion kansalaisilla ole oikeasti hätää on niin vahvassa. Eiväthän suomalaiset mitään apua voi tarvita kun kaikki on hyvin. Näin ajattelee valitettavasti myös osa poliitikoista ja se näkyy usein päätöksissä, joissa suomalaiset ja oman maan etu jätetään toiseksi.

Joulun alla uutisoitiin miten ihmiset ovat osallistuneet erilaisiin keräyksiin ja into hyväntekeväisyyteen vaikutti kasvaneen. Huomion arvoista oli myös se, että aiempaa enemmän lahjoituksia haluttiin kohdistaa erityisesti kotimaan kohteisiin. Ihmiset kuitenkin selvästi tuntuvat tietävän, että omassa kotimaassakin riittää auttamiskohteita eikä asiat ole niin hyvin kuin väitetään. Mielestäni tämä kansalaisten esimerkki voisi toimia viestinä myös päättäjille.

Haluan silti korostaa että emme tietenkään voi sulkea silmiämme kansainvälisiä kriisejä ja esim. yllättävien luonnonkatastrofien aiheuttamia hätätiloja kohtaan. Todellisessa hädässä olevan ihmisen auttaminen on ihmisyyttä. On vain hyvä havahtua siihen, että myös lähellämme on yhä enemmän kärsiviä ihmisiä. Aloitetaan auttaminen heistä.

Tässä tulee mieleen lentokoneessa annettavat turvaohjeet. Happimaski neuvotaan aina ensin asettamaan itselle ja sitten vasta siirrytään auttamaan muita. Ensin ajatus tuntui kummalliselta ja itsekkäältä. Eikö minun kuuluisi auttaa muita eikä keskittyä itseni pelastamiseen. Nyt se on täysin selvä – tajuttomana on hivenen vaikea auttaa ketään. Enemmän pystyt tekemään toisten hyväksi kun itse olet kunnossa.

Kun suomalaisilla on omat asiat kunnossa, pystytään auttamaan muita. Ennen sitä ei ole mahdollisuuksia siihen ilman että omassa maassa kärsimys jatkuu ja pahenee.
 Nyt on aika keskittyä paremmin oman maamme asioihin ja kansalaistemme hädän poistamiseen. Sellainen on pelastavaa itsekkyyttä.