Turun Sanomat on haastatellut yhtä Suomen tunnetuimmista muslimikäännynnäisistä. Pia Jardilta on kysytty mielipidettä oululaisessa moskeijassa tapahtuneeseen lapsen hyväksikäyttöön. Jardi kertoo, että episodi tulisi nostaa keskusteluun islamilaisten yhteisöjen sisällä Suomessa. Käykö näin, jää arvailujen varaan, samoin se, onko Jardin rooli vain mediamannekiinina toimiminen kun imaamit ovat vetäytyneet keskustelusta eivätkä anna lausuntoja. Tapahtunuthan on paikallisen uskonnollisen johdon taholta kielletty vaikka suomalainen oikeusistuin on antanut rikoksentekijälle yli kolmen vuoden vankeustuomion.

Jardi valittelee, että vapaaehtoisvoimin pyöritettävissä moskeijoissa on haasteellista kontrolloida työntekijöiden taustoja. Rikosrekisteriä ei tarvitse pyytää. 50:tä Suomessa toimivaa islamilaista yhteisöä ei valvota mitenkään. Jos valvottaisiin, tulisi myös valvoa myös ns. vapaita kristillisiä suuntauksia.

Kristillisissä yhteisöissäkin tapahtuu rikoksia, tämä on valtaväestölle selvää. Rikoslakimme ulottuu kuitenkin ajatuksen tasolla ja sitä kautta myös jarruttavana tekijänä kristillisten ryhmien sisällä tapahtuviin väärinkäytöksiin, vaikka peittelyäkin esiintyy. Moraalimme, etiikkamme ja ymmärryksemme lain toteutumisesta nojaa pitkälti kristilliseen arvomaailmaan ja perinteeseen. Islamilaisten yhteisöjen kohdalla ongelmana on se, että me emme tiedä, millainen suhtautuminen yhteisöjen sisällä vallitsee, kun kyseessä on suomalainen lain kirjain. Käsitykset siitä, mikä on elämässä hyväksyttävää ja suositeltavaa poikkeavat omistamme. Jo pelkkä naisen asema on islamissa tyystin erilainen kuin nykypäivän kristillisessä kulttuuripiirissä. Ihmisoikeuksia varten muslimeilla on oma Kairon sopimuksensa. Lainsäädännössä sharialla on vankka sijansa läpi koko islamilaisen maailman. Mitä moskeijoissa opetetaan, on arvoitus, jota vain Tanskassa piilokameran avulla toteutettu dokumentti hieman raotti.

Vaikeinta ja myös islamilaisten yhteisöjen sisällä tapahtuvien rikosten uhreille turmiollisinta on se, että siinä missä ns. kristitty kantaväestö puhuu ja jopa repii avoimesti julkisuudessa otsikoita esim. lestadiolaisten syyllistymisestä lasten hyväksikäyttöön, ei se ole valmis suojelemaan muslimiuhreja omiltaan. Liiallinen hienotunteisuus ja kulttuurisensitiivisyys riivaa suomalaista debattia, kun kyseessä on islam. Vihapuhepelottelu ja rasismisyytökset ovat menneet niin pitkälle, ettemme enää erota, mikä on kansanryhmää vastaan kiihottaminen tai uskonrauhanrikkominen.

Vaati varmasti rohkeutta uhrin perheeltä nostaa syyte. Heidän toimintansa antaa toivoa siitä, että islamilaisissa yhteisöissä kuitenkin löytyy myös luottamusta suomalaisen yhteiskunnan pelisääntöihin. Tämä on merkki kotoutumisesta jollakin henkilökohtaisella tasolla.