Entisessä kotikaupungissani Lahdessa entinen tiskijukka ja radiotoimittaja, nykyinen SDP:n valtuutettu Tapani Ripatti on ottanut kantaa ripattimaiseen tyyliinsä, miten Lahden rautatieaseman aukiolla sijaitseva Mannerheimin ratsastajapatsas tulisi siirtää pois. Ripatin unelmissa teos tietenkin myös murskataan.

Lahden Mannerheimin ratsasjapatsas on Suomen ensimmäinen. Se on paljastettu vuonna 1959 ja sen on veistänyt lahtelainen kuvanveistäjä Veikko Leppänen, joka jäi kunniamaininnalle Mannerheimin ratsastajapatsaan suunnittelukisassa. Kilpailun voiton vei Aimo Tukiaisen teos ja hänen veistämänsä patsas sijaitsee Helsingissä. Lahtelaiset halusivat kuitenkin oman taiteilijansa veistoksen kaupunkiinsa. Perustettiin patsastoimikunta, joka järjesti keräyksen patsashankkeen toteutumiseksi. Paljastustilaisuudessa oli mukana lukuisa joukko veteraaneja ja lottia sekä presidentti Urho Kekkonen. Pitäisikö tällaisen taustatarinan sisältävä taideteos siirtää pois paikoiltaan ja kenties vieläpä tuhota? 

Minun sukupolveni lahtelaiset muistavat vielä hyvin vasemmistopuolueiden ”kulttuurimokan” 1970-luvulta. Tuolloin Lahdessa vaikuttaneen kuvanveistäjän Pentti Papinahon loistelias ratsastajapatsas ”Hakkapeliittain kotiinpaluu” sijoitettiin syrjään nk. sairaalanmäelle vasemmiston vaatimuksesta vuonna 1975. Papinaho työsti patsasta viisi vuotta ja kävi teoksensa syrjivää kohtelua ja omaa ahdistustaan asiasta purkamassa isäni metalliverstaalla; Papinaho ja isäni nimittäin tunsivat toisensa. Upean veistoksen taiteellinen arvo lytättiin siksi, että jonkun mielestä 1600-luvun suomalaissotilaiden kohtaloiden kuvaaminen taiteen keinoin ei palvellut jotakin päämäärää 1970-luvun Suomessa. Samoihin aikoihin työväenjärjestöt myötävaikuttivat siihen, että Lahden Fellmannin pellolle, entisen punavankileirin ja nykyisen puiston alueelle saatiin punavankimonumentti. Teos on todellakin suuri, se paljastettiin vuonna 1978 ja muistan, kuinka kävin isäni kanssa neljän suuren ihmishahmon teosta katsomassa. Meille ei olisi tullut mieleenkään jotenkin halventaa punavankimuistomerkkiä vaikka perheessämme ei vasemmistoa äänestettykään. Hakkapeliittapatsaan kova kohtalo korjattiin vasta vuonna 1991, kun Papinahon teos siirrettiin arvoiselleen paikalle Lahden ydinkeskustaan. Pentti Papinaho kuoli vuonna 1992. ”Hakkapeliitat” ovat nykyään kuulemma lahtelaisten suosikkipatsas.

Historia on läsnä. Historiaa kirjoittavat eri ihmiset ja heillä on joskus eri näkemykset tapahtumien kulusta, voittajista, häviäjistä ja heidän motiiveistaan. Tärkeintä on kuitenkin käsittää, että kun aika kuluu, eri näkemysten on mahduttava samaan nykyaikaan ja toimintaympäristöön. Keskinäinen kunnioitus pelastaa paljon. Kuluneen Suomen 1918 -muistovuoden aikana punaisten puolella taistelleet ovat saaneet julkisuutta kaikkialla mediassa, erityisesti taiteen ja kirjallisuuden piirissä. Mannerheimista voidaan tietysti olla mitä mieltä tahansa. Hän ei kuitenkaan ollut Stalin. Hänen hahmonsa siirtäminen Afrikkaan tai nurkkakuntainen juoruilu hänen seksualisesta suuntautuneisuudestaan ei tietenkään muuta miksikään sitä, että valtaosa suomalaisista kokee Suomen marsalkan, Carl Gustaf Mannerheimin olevan yksi kaikkien aikojen merkityksellisimmistä suomalaisista.

Erilaisten patsaiden pitää mahtua kaupunkikuvaan. Niiden syiden, jotka ovat johtaneet patsaan pystyttämiseen, pitää mahtua kaupunginvaltuutettujen päähän. Historian ymmärryksen yleensä pitää mahtua kaupunginvaltuustoihin.