Hätkähdin ja olin hyvilläni, kun eilen tv:n itsenäisyyspäivän juhlalähetyksessä sotaveteraani Yrjö Rimpinen pamautti ilmoille isänmaamme 1960-70-lukuihin liittyvän ikävän faktan; rintamalla kaikkensa antaneiden halveksunnan, jota suomalaiset silloiset äärivasemmistolaiset harrastivat. Ns. taistolaiset lyttäsivät edellisen sukupolven uhraukset ja riitaantuivat jopa omien vanhempiensa kanssa. Valitettavasti myös maltillinenkin vasemmistosiipi sortui ainakin osittain tähän taistolaismuotiin. Aihe on raadollinen, on kyse kiusaamisesta, mutta tapahtumien ajankohtana kukaan ei puhunut kiusaamisen nollatoleranssista.

Samaan vahvasti äärivasemmistolaiseen trendiin liittyi myös yrittäjyyden parjaaminen. Muistan, miten 1970-luvulla pienyrittäjävanhempani ajautuivat joidenkin vanhojen nuoruuden ystäviensä kanssa törmäyskurssille. Syy oli vanhempieni ”riistäjän rooli yhteiskunnassa”. Punaisen valtavirran mukana uiminen ja puoluekirja takasivat virkoja ja kunnioitusta tietyillä työpaikoilla. Yrittäjäystäviä piti evankelioida sosialismiin. Isäni tuskastui, rakensi korkean aidan verstaansa ympärille ja pisti portin lukkoon saadakseen työrauhan.

1980-luvulla, kun suomalaiset olivat nähneet riittävästi rautaesiripun takaista kurjuutta ja myyneet ja lahjoittaneet sukkahousuja ja farkkuja uljaalle uudelle neuvostoihmiselle kyllästymiseen asti, suomut putosivat silmiltä. Jotkut vanhempiani moittineet jopa pyysivät anteeksi aiempaa käytöstään. Sosialistinen imperiumi romahti lopulta. Sotaveteraanien kunnia palautettiin pikkuhiljaa 80-luvun aikana. Isäni valoi metalliverstaassaan veteraanimerkkejä rintamalla palvelleiden hautakiviin. Enää ei tarvinnut hävetä sitä, että oli puolustanut Suomea Stalinilta.

Suomen asema toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton naapurina oli mikä oli. Selvisimme siitä haasteesta. Löytyy varmastikin syitä sille, että maassamme nöyrästi hyväksyttiin ja jopa nostettiin vahvasti esiin taistolaisuuden kaltainen ilmiö. Yhtenä taustavaikuttajana lienee sekin, että vasemmistolaisuus erilaisine nuorisoliikehdintöineen oli myös kansainvälinen trendi tuolloin. Vääjäämätön tosiasia on kuitenkin, että paljon henkistä väkivaltaa sekä perhe-ja ystävyyssuhteiden rikkoutumista ehti tapahtua Suomessa kiihkeimpinä vasemmistolaisuuden riemuvuosina.

Meillä on paljon työstetty vuoden 1918 tapahtumia, sotaa Neuvostoliiton kanssa ja sen jälkeisiä vaaran vuosia. Taistolaisuutta ja 1960-70-lukujen laulavaa vallankumoustakin on käsitelty, mutta lähinnä myönteiseen, nostalgisoivaan henkeen. Ei ole analysoitu sitä painostavaa ilmapiiriä, jossa vasemmistolaisen kiusaamiskampanjan uhrit elivät. Olisi syytä tarttua aiheeseen viimeinkin.