Suomalainen julkinen sektori on historiansa yhdessä suurimmista rakennemuutoksista. Tarve ja paine julkisen sektorin remonttia kohtaan aiheutuu kuntien toimintaympäristössä tapahtuvista muutoksista aina EU –tasolta kansalliselle tasolle (julkisen sektorin koko, ennakoitu tuleva kustannuspaine) ja kuntien tasoille (kuntien elinvoimaisuus ja kantokyky). Keskeisinä kuntien tulevia ratkaisuja ohjaavina kriteereinä pidetään väestön rakenteen vahvasti ohjaamina: 1) huoltosuhdetta, 2) työikäisen väestön määrää, 3) työpaikkojen määrää (ml. pendelöinti) ja 4) talouden kestävyyttä. Palvelujen laatu, saatavuus ja saavutettavuus sekä kuntademokratian toimivuus ovat olleet perussuomalaisille keskeisiä kehittämiskriteereitä.

Kunnan perustehtävänä ei ole toimia valtion säätämistä palveluista paikallistasolla vastaavana ”valtiollisena tuottajana”, vaan kunta on itsehallinnollinen asukkaidensa yhteisö, joka huolehtii alueen elinvoimasta, luo edellytyksiä työpaikkojen syntymiselle, suunnittelee maankäyttöä, asumista, liikennettä, pitää huolta kunnallistekniikasta, viihtyisän asumisen edellytyksistä ja tukee vapaata kansalaistoimintaa. Pohjoismaiseen kuntakäsitykseen on aiemmin kuulunut asukkaiden hyvinvointipalveluista huolehtiminen. Nyt tässä kohtaa ollaan keskellä suurta yhteiskunnallista siirtymää.

Kunta- ja palvelurakenneuudistus lähti liikkeelle Suomessa 2000-luvulla. Paras -hankkeessa kuntien tuli tehdä päätöksiä siitä, muodostavatko ne yhdessä vähintään 20 000 asukkaan kunnan tai perustavatko ne vähintään samanlaisella väestöpohjalla toimivan perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen yhteistoiminta-organisaation. Paras –hanke johti kuntien määrän tiivistymiseen mutta myös osin hajanaisiin ja keinotekoisiin terveydenhuollon aluerakenteisiin. Virkkusen käskynjaolla 2011 alkaneen uudistuksen tavoitteena oli vahvojen peruskuntien muodostaminen. Tällä tarkoitettiin kuntia, jotka ovat riittävän suuria voidakseen itsenäisesti vastata kuntien peruspalveluista vaativaa erikoissairaanhoitoa ja vaativia sosiaalihuollon palveluja lukuun ottamatta. Tämä keskittämisohjelma ja karttaharjoitus kuitenkin kaatui perustuslaillisiin ongelmiin ja integroidun sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen vaatimaan suureen väestöpohjaan, joka kasvatti kuntakarttojen kunnat liian suuriksi. Kunnissa ei hyväksytty pakottamista keskittämiseen.

Nyt hallituksemme on tarttunut härkää sarvista ja meneillään on maamme historian yksi suurimmista julkisen sektorin siirtymistä, kun sote-uudistus siirtää sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelujen järjestämisvastuun kunnilta maakunnille. Samalla kuntien budjeteista siirtyy jopa 50-60 % uusille sotealueille. Palvelut, joita kunnat eivät itse kykene järjestämään ja tuottamaan, kuuluvat ylemmän tason kunnallishallinnon hoidettaviksi. On huomattava, että myös ylikunnallisen tason tehtävät toimivat itsehallinnon piirissä (vaikka soten valtionohjaus onkin vahvaa) ja päätöksenteon myös sillä tasolla tulisi perustua edustukselliseen demokratiaan, riittävään läpinäkyvyyteen ja vuorovaikutukseen. On myös huomattava, että kunnille jää sote-siirtymän rajapinnassa edelleen roolinsa preventiivisiä eli ennaltaehkäiseviä hyvinvointi- ja tukipalveluja tuottavana monitoimialaisena toimijana.

Kuntien tulee tässä siirtymässä asemoida tehtävänsä uudelleen. Rakennemuutos ajaa kuntia tarkastelemaan kuntien tulevaisuutta ja palvelujen järjestämistä ja tuottamista uusista näkökulmista. Uudistamistyössä on kyseessä uuden toimintakulttuurin, uusien ajattelu- ja toimintatapojen, uusien palvelujen toteuttamistapojen ja tuotantomenetelmien, yhteistoiminnan, yhä verkostomaisemman työskentelyn omaksuminen, joka edellyttää kunnilta uudenlaista toiminnanohjausta. Hallintorakenteet, perinteinen sektoriohjaus, lautakuntarakenteet ja kolmannen sektorin ja muiden kumppaneiden roolit ovat kuntayhteisöissä murroksessa ja liikkeessä.

Kunnilla on VM:n kartoituksen (1/2013) mukaan 535 erilaista lakisääteistä tehtävää. Lisäksi valtuustot linjaavat kuntien vapaaehtoisesti tuottamia palveluja ja niiden painoarvoa. Toiminta konsernitasolla ja yhtiöissä asettaa kunnille uudenlaisen osaamisen ja kehittämisen vaateen. Uudessa kuntalaissa korostetaan kuntien strategiatyön valmistelun vuorovaikutteisuutta ja sitovuutta. Valtuutetut joutuvat nyt kuntalaisia kuullen strategisesti asettelemaan palvelujen uudistamisen ja kehittämisen painopistealueet uudella tavalla.

Kuinka kunnat voisivat suunnitelmallisesti, vuorovaikutteisesti ja sitouttavasti, eri toimijat huomioiden kyetä toteuttamaan menestyksellisen kuntauudistuksen? Kunnilla on kuntavelan ja kustannusten noustessa valtion ohjauskeinojen paineessa pakko tarkastella elinvoimatekijöitä, yhteisöllisyyttä, yhteistoimintaa verkostoissa, kuntapalvelujen priorisointia ja uudenlaisia tuotantotapoja ja palvelumalleja keinoina selvitä julkisen sektorin murroksesta ja kyetä säilyttämään nykyisten kuntien alueiden asukkailleen riittävät ja kohtuullisen laadukkaat peruspalvelut ja kyetä toisaalta vastaamaan kuntademokratian tarpeisiin.

Perussuomalaisten puolueohjelman ja kuntavaaliohjelman ydintä on aina ollut kunnallisen päätöksenteon tarkastelu kuntalaisen – ei vain kunnan näkökulmasta. Perussuomalaiseen kansanvaltaisuuden periaatteeseen kuuluu oleellisesti edustuksellisen demokratian ja kunnan lähidemokratian edellytysten vahvistaminen, kunnallisen päätöksenteon oikeellisuuden, laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden sekä kuntapalvelujen saatavuuteen ja saavutettavuuteen liittyvän yhdenvertaisuuden tarkastelu ja edelleen myös kunnallisten asioiden valmistelun avoimuuden, läpinäkyvyyden, vuorovaikutteisuuden ja kuntalaisten kuulemisen ja osallisuuden varmistaminen heitä itseään koskevissa asioissa. Näitä kansanvaltaisuuden ytimeen kuuluvia periaatteita perussuomalaiset haluavat edelleenkin vaalia suunnattaessa kohti kevään 2017 kuntavaaleja.