Suomen kirkkoperinteeseen on likipitäen aina kuulunut osittain kirjoittamaton ja osittain kirjoitettu sääntö siitä, että kirkolliseen esineistöön, materiaaliin ja arkkitehtuuriin liittyvät tiedot ovat julkisia. Kirkon varat on aikojen saatossa kerätty ihmisten ja yhteisöjen varoista ja tuloista. Näin ollen niiden käyttö on perinteisesti mielletty avoimuuteen perustuvaksi ja julkiseksi tiedoksi. Oma erityispiirteensä on sillä, että kirkolliseen toimintaan ja esineistöön liittyy paljon historiallista, kulttuurista ja paikallistuntemukseen liittyviä merkityksellisiä elementtejä. Ihmisille yleisesti ja erityisesti seurakuntalaisille on merkitystä sillä, millaisia esineitä kirkolla on sekä mikä on niiden tausta ja historia. Tarinat esineiden takana, kokonaisuudet esineissä ja liityntä toisiinsa jne. ovat osa kulttuurihistoriallista aineellista perintöämme.

Olen törmännyt kirkon piireissä nyt valitettavasti sellaiseen ilmiöön, että tietoa kirkollisista esineistä ja muusta aineellisesta materiaalista ei oikein haluta antaa. Olen pitkän aikavälin kuluessa tiedustellut luetteloa esineistä. Pitkien hiljaisuuksien jälkeen olen tiedustellut uudelleen ja uudelleen näitä tietoja. Viimein minuun otettiin yhteyttä ja vastaus oli ainoastaan pahoittelu siitä, että tietoja ei ainakaan nyt voida järjestelmäteknisistä ym. syistä johtuen antaa. Olin lievästikin sanottuna aikalailla ihmeissäni. Aihe kuitenkin kiinnostaa sekä minua että monia muitakin seurakuntalaisia. Myös seurakunnan ulkopuolelle näillä asioilla on kulttuurihistoriallista merkitystä.

Haluan nostaa asian reilusti esille vaikka se saattaa herättää ihmetystä ja jopa vastustusta. Suomen kokoisessa maassa kaikki tällainen kulttuuriperimätieto on hyvin arvokasta ja olennaista. Minkäänlainen salailu ei ymmärtääkseni sovi kirkon arvoihin tai toimintatapoihin. Kirkolliset esineet ilmentävät historiaamme ja olemassaoloamme aivan ainutlaatuisella ja korvaamattomalla tavalla. On erittäin tärkeää, että kaikki tällainen kulttuurihistoriallinen materiaali on jatkuvasti luetteloituna, mahdollisuuksien mukaan tarkasteltavissa ja avoimesti tiedossa. Edes turvallisuusnäkökohdat eivät anna riittäviä perusteluja sille, että asioita salaillaan eikä esineistä kerrota tarvittavia tietoja. Turvallisuus pitää kyetä takaamaan jollain toisella keinolla kuin salaamalla oikeudettomasti julkisia tietoja. Tällaiselle salailulle ei löydy mitään juridisia perusteluja.

Kirkoissa on paljon myös eri aikoina tuotettua arkkitehtuuria esineiden lisäksi. Taiteen tekeminen on ollut ja on merkittävä osa uskonnon ilmaisua. Tällaisen kirkkohistoriallisen taiteen näkeminen ja siitä nauttiminen ovat tärkeä osa seurakuntalaisen uskonnon harjoittamista. Uskonnonvapaus puolestaan turvataan jo Suomen perustuslaissa. Näin ollen tällainen salailu ja tietojen ilmiselvä panttaaminen tuntuvat paitsi perusteettomalta, mutta myös aiheuttaa epämiellyttävää tunnetta ja epäilyksiä siitä, onko kaikki kunnossa tämän asian osalta laajemmin. Onko turvallisuus taattu myös sisäisesti ja miksi julkisia tietoja ei anneta vaikka sen jo lakikin itsessään turvaa. Toivon todella, että nämä heränneet huolet ja kysymykset ovat tarpeettomia ja asiaan saataisi avoimuuden kautta luotua uusia, parempia käytäntöjä.