Terveellä järjellä – Ehjällä tehtävällä

Salvo sensus – Salvo officio (Cicero)

Jotta ymmärtäisimme teollisen murroksen merkityksen ja synnyn suomalaiselle maaseudulle, teen lyhyen kertauksen historiaan. Se on välttämätöntä etenkin silloin kun oma lukijakunta on suomalainen pragmaattinen alan osaaja. Oikoteitä ei voi käyttää perustelematta asiansa kunnolla. Sosiaaliseen mediaankin on syytä kirjoittaa sivustolleen väitöskirjatasoista tekstiä (Luostarinen 2005). Älä ikinä aliarvioi lukijoitasi. Käyttäen kuitenkin tervettä järkeä. – ”Salvo sensu.”

Suomalainen maaseutu alkoi muuttua kovan teknologian kautta, jolloin kertomukset suosta, kuokasta ja Jussista on syytä unohtaa. Tosin taloustieteissä kova teknologia oli saanut arvostelua jo 1800-luvun alusta alkaen Ricardon (1817) ja Malthusin (1820) kirjoituksista. Luonnonvarojen optimikäytön eräänlaisena klassikkona voidaan pitää Lewis Greyn (1914) ja Harold Hotellingin (1931) julkaisuja. Metsäekonomiassa vastaavasti Fastmann (1949) kehitti paljon käytetyn maankorkoteoriansa. Totta kai alan ammattilaiset tunsivat Suomessa nämä julkaisut. Osa jopa pulputen elämänviisauksia. – ”Sapientias ebulliens.”

Maantieteessä taas 1920-luvun environmentalistit kokivat renessanssin (esim. Hustich 1979). Olen kirjoittanut näistä omissa julkaisuissani, mutta myös viimeisimmässä kirjassani sen kansitekstissä ”Luostarinen 2024: Luovan teknologian renessanssi. – Kulttuurinen kehitys teknologian valossa”. On syytä (välttämätöntä) pysyä mukana juuri nyt rajussa muutosaallossa elävän yhteiskuntamme melskeissä mutta samalla myös luonnonvarojamme kokevassa muutoksessa – sen kärjessä ja eturintamassa eläen. Se on ainut keino vaikuttaa myös sen suuntautumiseen globaalisti. Ei vain oman maaseutumme kohdalla. Vierivä kivi ei sammaloidu. – ”Saxum volutum non obducitur musco.” (Erasmuns Rotterdamilainen).

Maantieteessä, minulla läheisesti monitieteisessä (luonnon-, kulttuurin- ja suunnittelumaantieteen) tavassa lähestyä myös luonnonvarojamme, 1920-luvun environmentalistit kokivat renessanssin (esim. Ilmari Hustich 1979). Aluetieteissä ja suunnittelussa ekosysteemit pyrittiin liittämään ihmisen toimintaan, jolloin tärkeintä oli selvittää koko ekosysteemin sietokyky antropogeeniselle painolastille (esim. Chadwick 1972, Aario 1979). Ekosyteemeissä tapahtuvaa suunnittelutiedettä ja sen yhtä haaraa alettiin kutsua geoekologiaksi ja jopa maantiedettä radikaalilla tavalla alue-ekologiaksi (Kosonen 1974). Vuosi oli sama, jolloin kirjoitin ensimmäisen pro graduni Iijokilaaksosta, koskien Siuruanjoen ja järven tekoallashanketta sekä liittäen sen myöhemmin vastaavin kokemuksiin Kemijoki laaksossa (Luostarinen 1975, 1977–1982) ja samalla ensimmäiseen väitöskirjaanikin (Luostarinen 1982). Ilmiön luonne oli erityisen globaali ja kansainvälinen valtavine suurten jokien säännöstelyhankkeineen ja tekoaltaineen. Tällä alueella monitieteinen tutkimus oli edennyt jo varhain pitkälle myös teknologisena tiennäyttäjän. Ilmiöllä oli yhteyksiä myös koulutukseen ja sukuni kautta luostarikouluun – ”Schola monastica.” Tänäänkin kirjani julkaistaan kaupungissa, jonka juuret ovat Saksassa luostarilaitoksessa.

Tämä poikkitieteinen pohdinta, tutkimustehtävät, johti myös tekoälyn ja algoritmien käyttöön jo hyvin varhain 1970-luvulla. Elämme nyt ikään kuin sen toista aaltoa. Tämä pohdinta poikkitieteisenä johti jo hyvin varhain myös meillä Suomessa lähelle systeemianalyysiä ja -dynamiikkaa, jossa ekosysteemi erosi luonnontaloudesta vain siinä, että se toimi järjestelmänä ihmisen luomien tietojen varassa. Tässä merkityksessä se muistuttaa nyt koettavaa luovan teknologian uutta renessanssia (Luostarinen 2024), osana algoritmeja sekä tekoälyn käyttöä monitieteisellä tavalla sovellettuna. Kososen kuvaamana (1974) tätä ihmiskeskeistä ekologiaa aletiin kutsua yleisesti soveltavaksi ekologiaksi ja ihminen erotettiin kokonaan omaksi komponentikseen. Nyt tässä uudessa aallossa tämä ei ole enää mahdollista (Luostarinen 2024). Edetään lain mukaan, mutta samalla myös luonnon-, käytön- ja totuuden mukaan. – ”Secundum legem – Secundum naturam – Secundum usum – Secundum veritatem.”

Vielä 1970-luvulla Sarmela käytti käsitettä meritokratia kuvatessaan meriitteihin perustuvaa teknojärjestelmää, jossa etenkin agrobisnes on hänen mukaansa keskittymässä yhä tarkemmin valvotuille tuotantovyöhykkeille, ja jossa eläimet ovat roboteiksi kutsuttuja tieteellis-teknisen evoluution päätepiste sekä täydellisyyden (finalisaatio) tuloksia (Sarmela 2004). Sarmelan kuvaus muistuttaa tieteellisfantasiaa ja eroaa siitä kehityksestä, jossa maaseudun luonnonvarojen kehitys tapahtuu tänään teknologian valossa (Luostarinen 2024). On edettävä myös järjestyksen ja ”taiteen” sääntöjen mukaan. – ””Secundum ordinem” – ”Secundum artem.”

Edellä, edellisessä artikkelissani, olen sivunnut hyvin lyhyesti innovaatioprosessin käynnistymistä maaseudulla, jossa suomalaiset ilmiöt ovat seuranneet lähinnä maankäytön ja omistuksen sekä pellon ja metsien ynnä muiden luonnonvarojemme sosiaaliseen ja kulttuurisen tuotantoteknologiaan liittyviä ilmiöitä. Kuten aiemmin olen jo todennut, näille on mahdollista löytää selviä kynnyskohtia, jotka taas vaikuttavan seuraavan yleensä yhteiskunnallisia kriisejä ja murroskohtia. Toki joskus kriisin aiheuttaa myös luonto itse kuten katovuosinamme. Sen sijaan uudet innovaatiot näyttäisivät syntyvän, ja etenkin levittäytyvän jälkikäteen, eivätkä ole meillä Suomessa puhtaimmillaan edes innovaatioita. Pikemminkin innovaatioiden diffuusiota, leviämistä vaikkapa rautateiden mukana tai sotien tuomana. Tässä prosessissa maaseutu ei ole voinut juurikaan hyötyä myöhemmin oletetusta kaupungin asemasta innovaatiokeskuksena. Sen sijaan luonnonvarat ja niiden kuljetus ja kauppa synnyttivät tällaisia keskuksia näkyvämmin etenkin jokilaaksojemme suistojen tuntumaan tai koskipaikoille. He meistä, jotka ovat käyneet Afrikassa, ovat huomanneet kuinka sieltä tulee aina jotain uutta. – ”Semper aliquid novi Africa affert.” (Plinius vanhempi). Orjien tuonti Afrikasta muutti uskomattoman paljon kolonialistisen maailman maaseutua.

Vasta hallinnollisen byrokratian myötä ajattelumme muuttui hierarkkisen jäykäksi linjaorganisaatioksi ja samalla keskitettyyn yhteiskunnalliseen suunnitteluun, josta myöhemmin pyrittiin toki luopumaan. Jääskeläisen (2001) mukaan porterilaisesta timantista ja klusterimallista tuli lopulta suunnittelua siitäkin, joka vain korvasi aikaisemman pyrkimyksen rationaaliseen ja inkrementaaliseen suunnitteluun. Jääskeläistä lainaten teollisuuspolitiikka muuttui yksityiskohtaisesta, kansallisesta alue- ja rakennepolitiikasta yleisten edellytysten sekä kasvukeskusajattelun kilpailukyvyn luomiseen. Mukana oli samalla kansainvälistä liittotumista ja samalla tiede- ja teknologiapolitiikka lähenivät toisiaan myös innovaatiopolitiikan kehittämisessä. Toisen väitöskirjani tapaan innovaatiojärjestelmään liitettiin myöhemmin toinen erityisen merkittävä systeemikäsite, klusteri. Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka (Luostarinen 2005) sekä luovan teknologian renessanssi (Luostarinen 2024) kuvaavat ilmiöitä, joiden taustalla ovat taloustieteen jo kuvaamani kovan teknologian arvot ja arvostelu alkaen Ricardon ja Marhusin teorioistamme 1800-luvun alusta. Alettiin ahnehtia, ja joka ahnehtii, on aina puutteessa. – ”Semper inops quicumque cupit.” (Claudius).

Pohdittaessa maaseudun tai maaseutumaisen alueen tai kulttuurin historiallista jatkumoa, oleellista on muistaa 1960-luvun alun vahvasta, ohjaavasta valtiosta syntyvä suunnittelu, sekä myöhempi siirtymä ohenevaan valtioon, valuuttakurssin vakauteen ja markkinoiden itseohjaukseen. Tällöin suunnittelu alkoi myös vastata aikansa konkreettisiin tarpeisiin ja toimintapuitteisiin. Myöhemmin taas innovaatioaaltojen vastaanottoon vaikutti maaseutumaisen kulttuurin historiallinen jatkumo ja sisäinen verkostorakenne (esim. Eskelinen 1985). Näin siis Suomessa ja hyvässä merkityksessä – ”Sensu bono.” Pahassa tai tiukassa merkityksessä tulkinta oli toinen. – ”Sensu malo” – ”Sensu stricto.” Tulkintaan vaikutti eniten yhteinen tajunta ja terve järki. – ”Sensus communis.” Sama päti myöhemmin kylätoimintaan ja sen aktivoitumiseen.

Kaikesta tästä huolimatta suunnittelukäytäntöjen muuttumisessa oli kysymys myös sopeutumisesta suunnittelun taustalla vallitsevaan maailmankuvaan, jolle taas loivat perustan vallitsevat talousteoriat, joista tärkeitä alkoivat olla etenkin politiikalla tuettava innovaatiojärjestelmä ja evolutionaarinen taloustiede (esim. Jääskeläinen 1991). Tähän weberiläiseen ”täydelliseen byrokratiaan” kuuluivat keynesiläisyyden käsitteet taloudesta ja valtioista ohjattavina koneina, jossa politiikalla on tähän tarvittava tieto ja kyky. Maaseudulla oli opittu laki, jonka mukaan, jos olet köyhä, tulet köyhänä myös pysymään. – ”Semper pauper eris, si pauper es, Aemiliane. Dantur opes nullis nunc nisi dividibus.” (Martialis).

Tähän uuteen vaiheeseen kuului nyt yllättäen enemmän kuin pelkkä valtion budjetti ja valtiovarainministeriön kehyssuunnitelmat. Pohdittiin mm. maailmankaupan vapautumisen vaikutuksia eurooppalaiseen elintarviketuotantoon ja tämän vaikutukset perifeeriseen omaan tuotantoomme. Niinpä tuotantorakenteiden ja tukimuotojen uudet ehdot eivät välttämättä edellyttäneet innovointia vaan pikemminkin sopeutumista. Usein kyseessä oli lisäksi Suomessa selvä sekä taloudellinen regressio, joka ulottui myös yhteisölliseen ja alueelliseen kehittämiseen. Opittiin, kuinka vanhuus on parantumaton sairaus. – ”Senectus insanibilis mordus est. (Seneca).

Supistuva elintarviketalous ja sen uusimmat taloudelliset rakenteet, joissa tuotannon määrä ja laatu saattoivat eriytyä, johtuen yrittäjän tekemästä työstä ja panoskustannuksista, eivät välttämättä enää ruokkineetkaan innovaatioitamme. Niinpä havaittiin, kuinka taustalla onkin yrittäjän, alueen tai maaseudun, kyky ottaa vastaa ”uusi” ajattelutapa, joka ei enää tukenutkaan vanhaa paradigmaa (maailmankuvaa), käytännössä Suomessa pragmatismia. Ainoastaan hierarkkista byrokratiaa ja uutta EU:n kehyssuunnitelmaa ohjelma-asiakirjoineen. Käytimme tuolloin nimitystä ”aktiivisen sopeutumisen strategia”, jolla maaseudulla haettiin yhteistä ohjelmaa kehitystyön yhteensovittamiseksi korostaen juuri markkinoiden signaaleja toimivan EU:n talouden välillä (Capellin 1991). Hetki oli sama, jolloin oma ”agropolis strategiani” kirjana ja artikkeleina levisi maailmalle (Luostarinen 1991–1993: ”Agropolis Strategy). Se haastoi vanhemman teknopoliksen strategian. Hyvässä merkityksessä hakien yhteistä tajuntaa ja tervettä järkeä. – ”Sensu bono” – ”Sensus kommunis.” Malli oli tarkoitettu kokonaan muualle kuin hämäläiseen maaseutuun, jossa Forssan kaupunki edusti kaikkea muuta kuin edellä kuvattua.

Samaan aikaan, vain hieman edellä, myös teollisuuspolitiikkaan tulivat käsitteet osaaminen, tietoyhteiskunta, kilpailu, kasvukeskukset, ERM-kytkentä ja EU-etablointi sekä klusteri osana uutta innovaatiojärjestelmää. Tiedepolitiikasta tuli niin ikään osa innovaatiopolitiikkaa, tulosjohtamista, huippuyksikköjen innovaatiojärjestelmää tai oikeammin klusteria. Samaan aikaan kuitenkin uuden ”loogisempiirisen” ja keinorationaalisen järjestelmän merkitys on todennäköisesti ollut jo tuolloin liki yhtä suuri, kuin aiempi pragmatismi, ja sen vaikutus innovaatiosykloneiden valikoivassa löytymisessä kansallisena ja myös yleiseurooppalaisena ilmiönämme. (Luostarinen 2005). Totta kai se enteili omaa aikaamme ja kulttuurista kehitystä uuden teknologian valossa (Luostarinen 2024). Kyse oli samalla sukupolvi-ilmiöstä ja sen vaatimuksista prosessin täysimääräisessä toteutuksessa, kuvaten kirjassani luovan teknologian renessanssina (Luostarinen 2024). Ikääntyessä karttuu kokemus – ”Servis venit usus ab annis.”

Käytännössä Suomessa syntyi jo osin 1970-luvulla ja maaseudun suuren murroksen jälkipuoliskolla vilkas ekologinen keskustelu. Tämä johti jo aiemmin kuvaamiini koulukuntiin ja niiden syntymiseen. Keskusteltiin kovasta ja pehmeämmästä teknologiasta. Kolmannen tien löytäminen oli miltei mahdotonta. Pragmaattisesti ajatteleva ja toimiva yhteiskunta ei voi hetkessä muuttaa toimintaympäristöään. Samaan aikaan kuitenkin byrokraattinen ympäristö on valmis koska tahansa rakentamaan uuden ohjelmiston pohtimatta sen toiminnallista luonnetta. Näin kävi mm. suomalaiselle agropolis strategialle (Luostarinen 1991–93) toteutettaessa sitä puolivillaisena ministeriön osaamiskeskusohjelmana liittyessämme EU:n jäseneksi. Maailmankatsomuksellinen ja hyvin vanhaan sosiaaliseen muistiin perustuva lähtökohta on liki mahdoton muuttaa pelkin poliittisin välinein ja tukipolitiikalla toiseksi, kuin mihin se on vuosisatojen kehityksessä ohjautunut joskus hyvinkin traumaattisissa oloissamme (Luostarinen 1992, 1997). Jos olisin tuolloin vaiennut, olisin pysynyt filosofina. – ”Si tacuisses, philosophus mansisses.” (Boethius).

Kärjistäen alueella on kulttuurina ja sosiaalisen pääoman tuotteena oikeus puolustautua silloin, kun uhattuna ovat nälänhädästä, rutosta tai vaikkapa vihollisen aggressioista pelastaneet hyviksi koetut vaihtoehdot. Nämä voivat olla myös poikkeuksellisen luovia ja innovatiivisia. Pääsääntöisesti kuitenkin perinteiseen rakentuvia. Kyseessä on jälleen dogmin tai pakkomielteen kaltainen tapa toimia, ja sen vaihtaminen byrokratian keinoin sai aikaan muutoksen, joka muistutti 1960-luvun pellonvaraustoiminnan tuloksia Suomessa tai Lapin kymmenillä allasalueilla ns. ”allaspeikon” rappeuttaen kyläkunnittain aktiivisia ja toimivia yhdyskuntia (Luostarinen 1984). Kiintoisaa oli, kuinka näin oli myös ennustettukin. – ”Sic erat in fatis.” (Ovidus). Joku halusi toteuttaa nämä ennusteet.

Suomi poikkeaa maaseutuineen muusta Euroopasta metsineen ja järvineen. Metsät ovat keskeinen osa yhdyskuntarakenteiden innovaatiokenttää, ja vesistöjen yhdistämä maatalousvaltainen yhteiskunta oli kauan aidosti olemassa. Muualta Euroopassa metsät oli hakattu jo vuosisatoja aiemmin. Samalla pellot olivat osa kulttuurimaisemaa ja niitä suojeltiin urbaanilta kasvulta. Sen sijaan metsät eivät tuoneet luonnonvarojen käyttöön tasapainottavaa ja luonnon sietokyvystä huolta kantavaa luonnollista fyysistä resurssia soineen ja järvineen. Se millä tavalla tämä osa reagoi historialliseen kehitykseen, on ehkä jopa kiinnostavampi, kuin peltojen kautta tapahtuva tarkastelu, jossa viljelijän oli, ja on edelleen otettava huomioon metsänsä, suot ja luontokokonaisuus, pohdittaessa luonnon asettamia tuotantoehtoja ja tänään luonnonvarojemme kestävyyttä. Jospa kaikki tekisivätkin niin. – ”Si sic omnes!” Eivät he tee.

Suomalaisen viljelijän oli otettava huomioon koko luonnon asettamat tuotantoehdot, jossa 1970-luvulta käynnistyi ympäristöstä huolta kantava ja vahvasti kantaaottava keskustelu (Syvävirta 1984). Se oli myös omalla kohdallani keskeisin syy hakiessani opiskelupaikkaa tuolloin Oulun yliopiston luonnontieteisestä tiedekunnasta ja biologiselta opintosuunnalta. Vasta myöhemmin tuli selväksi tarve laajentaa opintoja myös ihmistieteitten puolella ja yhteiskuntatietteitten kautta hakea poikkitieteisempää tutkijan koulutusta maantieteen ja biotieteitten sekä niitä tukevien luonnontieteitten rinnalle ja joskus ohikin. Etenkin lähestyttäessä uutta teknologiaa ja kykyämme yhdistää algoritmien avulla poikkitieteisesti symbolijärjestelmiämme. Siis vaikkapa matematiikkaa ja fysiikkaa, kuvataiteita ja verbaalista kieltämme tunnekielenämme (Luostarinen 2023, 2024). Niin menevät ihmisten kohtalot. – ”Sic eunt fata hominum.”

Palattaessa historiassa taaksepäin ja samalla maamme teollistumisen alkuvuosiin, eittämättä tärkein metsiemme käyttöön vaikuttanut maaseudun kasvojen muokkaaja on ollut suurimittakaavainen puunjalostusteollisuus. Näistä tärkein on Enso Gutzeit ja sen toiminta alkaen 1800-luvun lopulta ja norjalaisten sahayrittäjien kiinnostuessa Suomen metsistä (Kuisma 1991). Norjalainen yritys toimi alun perin nimellä W. Gutzeit & Comp. ja ulotti puunhankintansa aluksi Saimaan vesistön alueelle. Kotkaan perustettiin vuonna 1872 silloinen Suomen suurin saha. Yksinkertainen kauneudessaan – ilman huolta, saati pahansuopuutta. – ”Simplex munditiis – Sine cura, Sine invidia.”

Yhtiötä voitiin luonnehtia toki innovatiiviseksi selluloosan valmistajaksi, ja se sai edetä tuolloisen liberalismin hengessä. Eroa vastaavan ajan suomalaisen maaseudun kehitysprosesseihin ei juurikaan ollut. Teollistumisen ensimmäinen aalto kun oli käynnistynyt edellisen vuosikymmenen alussa (Vahtola 2003). Gutzeit omisti ennen maan itsenäistymistä liki puoli miljoonaa hehtaaria metsiä ja syntyneitä tehdasyhdyskuntia hoidettiin silloisen maatalousyhdyskunnan hengessä ja paternalistisesti (Ahvenainen 1992). Niinpä tässäkään ei ollut eroja syntyvien teollisten taajamien maaseudun välillä. Maaseudun taajamoituminen koskien partaalle syntyi tavalla, jonka valtasuhteet, hierarkia ja työväen huolto sulautuivat harvaan asutun maatalousyhdyskunnan henkeen. Tehdas kykeni tarjoamaan etenkin maattomille asunnon ja maataloustöitä paremman ja itsenäisemmän aseman (Luostarinen 2005). Se saapui kuin varas yöllä ja niin muuttui järjestys. – ”Sicut fur in nocte” – ”Sic vertitur ordo.”

Näin myös oma kosketukseni tähän yhtiöön syntyi varhain sukuni kautta, mutta myös tutkiessani pohjoisten jokien rakentajia, joista Gutzeit ja Pohjolan Voima oli merkittävin rinnan valtion omistaman Kemijokiyhtiön kanssa. Kilpailu Lapin koskista johti Kuusamossa myös sodiksi kutsutuksi tapahtumaksi ja matka kohti viimeisten koskiemme ja Ounasjoen suojeluun oli vielä kaukana edessäpäin. Vielä 1970-luvun alussa Ounasjoen yläjuoksulla sijaitseva tunturi laskettelurinteineen Sirkan kylän kohdalla olisi voimalaitosrakentajien suunnitelmien toteutuessa muuttunut tekoaltaassa pilkottavaksi saareksi. Ilman epäilyä, saati leikkimielisyyttä. – ”Sine dubio” – ”Sine ioco.” Se että paikalla on nyt hotelleja ja komeat laskettelurinteet, oli tutkimusten tulosta. Syvä hiljaisuus. Yksinkertainen kauneudessaan. – ”Silentium altum” – ”Simplex munditiis.” (Horatius).

Oma nuoruuteni meni tutkiessa juuri näitä hankkeita sekä Suomessa että ympäri globaalia maailmaa. Samalla syntyi käsite spatiaalisesta identiteetistä ja juuristamme. (Luostarinen 1982: Spatial identity in the face of environmental changes). Samalla aloimme kiinnostua juuristamme ja sukututkimus yleistyi sekin. Vauhtia antoi ensimmäisen väitöskirjani ohella neekeriorjista tehty kirja sekä tästä valmistettu komea televisioon sovitettu sarja juuristamme (Roots). Käsite yleistyi ja sukututkimuksen kautta yhä suuempi osa suomalaisistakin alkoi oppia tuntemaan kaukaisia isovanhempiaan ja heidän kohtaloitaan (Luostarinen 1984, 1986). Tiedonhankintaa ja tutkimusmenetelmiä oli niitäkin siirrettävä näiden uusien tutkijoittemme käyttöön (Luostarinen 1991). Luontoyrittäjyys oli sekin tehtävä tutuksi ja modernisoitava aikaamme sopivaksi (Luostarinen 2001, 2002). Innovaatiostrategia ja -kapasiteetti sekä ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka kohtasivat klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifestinkin (2004, 2005). Se merkitsi myös ystävyyttä ja ilman ystävyyttä ei elämä ole mitään. – ”Sine amicitia vita est nulla.” (Cicero).

Maaseudun taajamoituminen tehdasyhdyskunnaksi koskien partaalle syntyi tavalla, jossa valtasuhteet, hierarkia ja työväen huolto sulautuivat harvaan asutun maatalousyhdyskunnan henkeen. Tehdas kykeni tarjoamaan maattomille asunnon ja maataloustöitä paremman aseman, tehtaat ottivat hoitaakseen tehtäviä, joita laki ei velvoittanut (Hoving 1961). Niinpä nämä hyvinvointipalvelun ensimmäiset alkiot olivat osa jo opittua sosiaalista muistia ja kulttuurista perintöä nekin. Ei niinkään uusi innovaatio tai löydös, vaan uuteen ympäristöön sovitettu vanha traditio sitä vain edelleen kehittäen. Siis samaan tapaan kuin tänään vuonna 2024 hallituksemme toimesta ja virkamiestemme tehtävänä sekä käyttäen apuna tekoäly ja algoritmeja. Ilman pahansuopuutta – ”Sine invidia.” Ilman vasten- tai myötämielisyyttä. – ”Sine ira et studio.” (Tacitus).

Ilmiö ei toteutunut aivan tällaisena juurikaan muualla Euroopassa Skandinavian ulkopuolella ja niinpä se sai paikallisia erityispiirteitäkin. Ne näkyvät myös tänään seuratessamme maailman onnellisimmaksi tiedetyn kansakunnan ponnisteluja kohti illuusioyhteiskunnan ihmeitä hybridiyhteiskunnan taakseen jättäen (Luostarinen 2023). Ensin on vain ohitettava sosiaalisen median ja tekoälyn meille osoittama yhteiskunnallinen dilemma (Luostarinen 2023). Siinä meitä auttaa sosiaalisen median talous ja strategia sekä algoritmit ja robotiikka, luovan teknologian renessanssi (Luostarinen 2023, 2024). Jätämme taaksemme draaman kesän ja Euroopan hullun vuoden 2022 (Luostarinen 2022). Edessämme on vielä ongelma ja käsiteet ”Teesi, antiteesi ja synteesi – Mytomania, eskapismi ja Putinismi, ehkä vielä myös Trumpismikin (Luostarinen 2022). Dum spiro, spero (Luostarinen 2023). Näkemänsä, kuulemansa, haistamansa.

Teollistumisen alkuvuosikymmeninä työntekijöiden pysyvyys ja työkunnosta huolehtiminen olivat tärkeitä työnantajan motiiveja. Samalla syntyvä työväenliike sai kasvualustansa juuri teollisista työpaikoista ja uudet yhdyskunnat olivat kärjistämässä vanhaa maaseudun yhteiskuntarauhaa, jonka perusta oli liiketaloudellinen (Rytteri 2003). Mallit olivat valmiina ja niitä kloonattiin naapureilta Euroopassa. Laaja luonnonvarojen käyttö ja hyödyntäminen ei ollut toki puhdas suomalainen projekti ja rakenteelliset innovaatiot haettiin toki muualta kuin kotoisista metsistämme. Tämä koski toki sekä peltoja että metsiämme. Tehtaita perustettiin syrjäisille paikoille ulkolaisella pääomalla ja osaamisella. Työvoimasta pyrittiin huolehtimaan välttämättömien perustapeiden osalta ja siirtäen, kilpailun maailmalla kiristyessä, myös nykyisten kuntiemme hoidettavaksi valtion rinnalla. Ilman kaunaa tai viivyttelyä. – ”Sine odio” – ”Sine mora.”

Suomi eli hyvin paternalistista vaihetta ja kaukana innovaatioyhteiskunnan ihanteesta. Vuosisadan vaihtuessa maata hallitsi nouseva kansallishenki, hallinnon byrokraattiset puitteet ja niiden järjestelyt, sekä kasvavan kansallishengen ohella nousevan työväenliikkeen ihanteetkin. Vastaavasti myöhempi valtionyhtiön syntyminen oli kansallismielisen porvariston reaktio kansainvälistä suurpääomaa vastaan. Taloudellisesti ilmiötä puolisivat valtiontaloudelliset ja sosiaalipoliittiset näkökohdat sekä myyjän näkökulmasta maan epävarmat olot. Ensoon valtiokapitalismi juurtui suomalaiskansallisena sivistysprojektina. Yhtiöllä oli kymmenittäin toimipisteitä ympäri globaalia maailmaa. Tavoite oli toimeentuleva kansakunta ja sen sivistykselliset ja sosiaaliset, mutta myös kulttuuriset tarpeet (Virkkala 1999). Eivät nämä synny ilman tekoja. – ”Sine operibus”. Ilman minkäänlaista vaaraa. – ”Sine omni periculo.” Mutta ei myöskään ilman hyvää syytä. – ”Sine proba causa.”

Tätä suurprojektia toteutettiin rinnan maaseudun muun rakenteellisen projektin yhteydessä ja tästä syntyvä innovaatioaalto oli kaiken muun alleen peittävä ”megatrendi” ja sykloni. Taloudellisesti sitä puolsivat maan epävarmat olot. Kaikki muu valikoitiin tämän ohjelman toteuttamiseen. Pulavuosina Ensoon yhdistyi niin metsän omistajan etu, yhtiön etu, kansantalouden etu, kuin myös metsiin lahoavan pääomankin etu. Syntyi kansainvälinen kasvava kauppa. Myöhemmin monetarismi ja Jääskeläisen tulkintana (1991) 1980-luvun teollisuus- ja yhteiskuntapoliittiset vaiheet osin tätä perua nekin. Joka tapauksessa prosessi oli samaan aikaan liiketaloudellinen, kansantaloudellinen, poliittinen ja monella tavalla suomalaista yhteiskuntaa ravisteleva kulttuurinen ilmiö. Sen maininta vuonna 2024 on paikallaan, eikä sen luonnetta pidä nyt väheksyä. Ei toimittu pelkästään totuttuun tapaan. – ”Solito more.” Lopulta kaikki sujui odotettua nopeammin. – ”Spe celerius.” Jatkoa ajatellen toivokaamme parasta. – ”Speramus optima.”

Maaseutu osana innovaatiopolitiikkaa on kudelma suomalaisen yhdyskuntarakenteen koko historiallista kirjoamme. Oleellista siinä on innovaatioiden synnyn tulkinta ja rakenteiden yhteys teollistuvaan ja kaupungistuvaan yhteiskuntaan. Maaseutu koettiin kauan (liian kauan) innovaatioiden vastaanottajana ja niinpä innovaatiopolitiikan sijaan olisikin käsiteltävä innovaatioiden diffuusiota ja jälkiomaksujan asemaa Suomen oloja ja historiaa tutkien. Siis joko kopioiden toisiltaan tai hakien imitaatiosta mahdollisimman vähän ongelmia aiheuttavia isolaatiomekanismejamme. Toki moni ratkaisu tehtiin seisten yhdellä jalalla. – ”Stans pede in uno.” (Horatius).

Teollistuminen oli toki näkyvä osa maaseudun innovaatiorakenteitamme ja aluksi suurten metsäklustereiden syntyä. Mutta samaan aikaan monet pienet ja omintakeiset verkostot, myös osuustoiminnallinen, alkoivat taantua. Näin maaseutumme kadotti oman kulttuurisen ja aidon sosiaalisen innovaatiopääomansa. Tämä on merkittävin ilmiö pohdittaessa tänään vuonna 2024 luovan teknologian renessanssia sekä kulttuurista kehitystämme kokonaan uuden teknologian valossa (Luostarinen 2024). Illuusioyhteiskunnan synty ja hybridiyhteiskunnan vaiheet ovat jääneet meiltä liki tuntemattomiksi, niitä ei joko ymmärretä, tai ne ovat liian pienen elitismin oppeja, eikä niihin ole panostettu hybridiyhteiskunnan kouristelussa (Luostarinen 2020, 2021). Vallitseva tila on vienyt liikaa aikaa ja energiaa. – ”Status quo.” On luotettu siihen, kuinka talon onnin kestää. – ”Stet fortuna domus.”

Ekoklusteria rakenneltaessa kiintoisaa (lue epämiellyttävää) on havaita, miten myöhäisessä vaiheessa Suomessa tieteen ja teknologian valjastaminen tapahtuu taloudellisten ja yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttajana juuri maaseudulla. Toinen kiintoisa (lue ikävä) piirre on sen pragmaattinen sisältö ja painottuminen pelkkään teknologiaan. Sodan jälkeiset vuodet ja sotakorvausteollisuus on osa tätä trendiä. Aivan kuten aiemmin maataloudessa aikanaan, se viritettiin palvelemaan Suomen teknologista ja tätä kautta taloudellista kilpailukyvyn ylläpitämistä ja kohottamista. Varottiin riskejä, hedelmätöntä huseerausta. – ”Sternua inertia.” (Horatius). Elettiin yhtäällä innokkaalla mielellä – ”Studioso animo.” Mutta samalla myös kunniallisilla pyrinnöillä ja toimilla. – ”Studiis et rebus honestis.”

Sen keskeiset elementit olivat tiede- ja teknologianeuvosto, Suomen Akatemia ja korkeakoulut sekä Tekes ja VTT. Oleelliset elementit ovat edelleenkin käytössä, olkoonkin, että EU:n myötä mukaan tuli myös alueellinen innovaatiopolitiikan toteutus ja maataloudessa eri tukimuotojen asettama vahva ympäristöpoliittinen tavoite. Tämä tavoite on myöhemmin vain vahvistunut, samalla kun tilakoko on kasvanut ja määrä liki romahtanut takavuosien luvuistamme. Omat tutkimuslaitoksemme luonnonvarojen kohdalla on nekin yhdistetty (Luke). Omasta tahdostaan ja suostuttelutaidolla. – ”Sua sponte” – ”Suada.”

Kansallisen innovaatio-ohjelman laadinnan alkuvuosina Suomessa oli käytössä ja tarjolla vain kaksi mallia toteutettavan politiikan pohjaksi. Edellinen niistä korosti tieteen ja yliopistojen kehittämistä, jälkimmäinen teknisen tutkimuksen sekä teknisten tiedekuntien, tutkimuslaitosten ja yritysten kehittämistä. Tuon ajan rakenteelliset murrokset eivät antaneet mahdollisuutta valita pidemmän tien vaihtoehtoa. Mitä suomalaiset sitten päättivät tehdä? Kumman tien valita? Lempeällä tavalla? Suostuttelutaidolla? Vitsan alaisena? Kylmän taivaan alla? – ”Suaviter in modo” – ”Suada” – ”Sub ferula” – ”Sub love frigido.” (Horatius).

Valittiin tämä pragmaattinen ja odotettu vaihtoehto. Se kun sai lisävahvistusta 1980-luvun alussa, jolloin Suomi siirtyi informaatioteknologian innovaatioaallon kautta yhä syvemmälle puhtaasti teknologialähtöiseen tiede- ja teknologiapolitiikan kauteen. Niinpä kaikki todelliset innovaatiorakenteet, etenkin monet sosiaaliset innovaatiot ja kulttuurit, organisaatiomallit ja toimintaympäristöt jäivät hyvin vähälle huomiolle. Tämä koski surullisella tavalla myös yliopistojen sisäistä tilaa ja kehitystä. Se pysähtyi paikalleen tai alkoi taantua muun maailman jatkaessa linjalla, joka oli kaukana suomalaisesta. Näin siitäkin huolimatta, että kansallista innovaatiojärjestelmää alettiin vähin erin ja empien laajentaa 1990-luvulle tultaessa. Tuon tien kulkeneet muistavat toki, miten raskasta se oli yksilötasolla toteutettavaksi synkän laitoshallinnon sisällä. Elettiin vitsan alaisena ja kylmän taivaan alla. – ”Sub ferula” – ”Sub love frigido”.

Suomalainen innovaatiopolitiikka ja sen sosiokulttuuriset rakenteet eivät vastaa kaikilta osin kansallista kulttuuriamme ja sen hyvinkin joustavaa tapaa toimia. Syy tähän löytyy nyt jälkeenpäin ymmärtäen 1980-luvun oletetusta kiireestä ja myöhemmin surullisesta EU-politiikan kytkennästä ikivanhoihin maataloustukiin ja peltoihin, mutta ei juuri lainkaan Suomelle nykyisinkin niin näkyvään ja elintärkeään integraatioon koko luonnonvaraklusterissamme. Toimittiin mukamas lain alla, vaikka taustalla oli veruke. – ”Sub lege” – ”Sub praetextu.” Kaikessa hiljaisuudessa ja ruoskan alaisena. – ”Sub silentio” – ”Sub verbere.”

Jostakin oudosta syystä suomalaiset pellot ja metsät eriytyivät toisistaan ja samalla luonnonvaraklusterin yrittäjät ja palvelujen käyttäjät klusterin ekoteollista osaa ajavana tai käyttävänä joutui kamppailemaan yksin jopa palvelujen tarjonnassa sekä luonto- ja ekomatkailun järjestelyissä integroidessaan osasia yhteen. Mistä tämä sitten mahtoi johtua? Taustalla oli aiemmin esittelemäni historiallinen viive. Maaseudun innovaatiorakenteita ei ohjannut alun perin kansallinen tausta ja sen sosiaalinen osaaminen tai ”pääoman” historia vaan kansainvälinen käytäntö, EU-politiikan ehdot ja kokonaan uudet tukijärjestelmät. Illan saapuessa ihmiset ymmärtävät vihjailunkin. – ”Sub vesperum” – ”Subaudi.”

Keskeinen teema maaseudullamme, alkaen 1960-luvulta ja jatkuen koko tarkastelukauden, on ollut Suomen tutkimus- ja kehittämispanoksen nostaminen ja jälkeenjääneisyyden kiinnikurominen. Mitä tästä seurasi? Omassa kansallisessa prosessissaan suomalaisen maaseudun rooli oli luonnonvarojen tuottajana toinen kuin mihin sen aiempi innovaatiokapasiteetti olisi antanut mahdollisuuden. Mitä tästä sitten seurasi? Illan saapuessa ja apostolisena perimyksenä. – ”Sub vesperum” – ”Successio apostolica.”

EU-kautemme alkuvaiheessa uudet aloitteet saatiin pääosin tutkijoiltamme ja kehittäjiltä yksittäisinä aloitteina. Jokainen meistä pyrki kykyjensä rajoissa auttamaan pieniä maaseutukuntiamme ja seutukaupunkejamme. Nykyisin institutionaalinen prosessi on kuitenkin jo lisääntynyt, jolloin mukana on myös valmiita verkostoja ja jopa klusterirakenteita hyödyntäviä prosesseja. Näin eri osapuolten rahoitus tapahtuu sekin edistäen kansallista ja kansainvälistä verkottumistamme. Näin siis vielä 2000-luvun alussa. Unohtaen kuinka juuri menestys vie monet perikatoon. – ”Successus ad perniciem multos devocat.” (Phaedrus).

Oli syntynyt myönteinen ilmapiiri, jossa innovaatiotoiminnan ylläpito tapahtui samaan aikaan sekä yliopistojen, korkeakoulujen, tutkimuslaitosten sekä yritysten ja kehittäjien välisenä yhteistyönä ja osana aluetalouden tai kansantalouden kasvua, kestävää kehitystä ja viime vaiheessa myös ekologista, sosiaalista ja kulttuurista osaamista sekä sen yhteisöllistä, sosiaalista pääomaamme (Luostarinen 2005). Muutos tapahtui menetetyn vuosikymmenin aikana, hybridiyhteiskunnan koristelun (Luostarinen 2011) käynnistyessä sekä mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikan vuosina (Luostarinen 2013). Kirjoittaessani kirjaani menetetystä vuosikymmenestä (2019), elimme pandemian kynnyksellä (Luostarinen 2020: Mediayhteiskunnan hybridistä pandemiaan) sekä myöhemmin draaman kesään ja Euroopan hulluun vuoteen 2022 (Luostarinen 2022). Se oli omaa luokkaansa, talven ytimessä, jossa suurin oikeus oli suurin vääryys. – ”Sui generis” – ”Summa hieme”. ”Summum ius summa iniuria,” (Cicero).

Edessä oli sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma (Luostarinen 2024a) sekä matka hybridiyhteiskunnasta kohti illuusioyhteiskuntaa (2024 b) ja tänään parhaimmillaan luovan teknologian renessanssiin (2024 c). Edessämme avautuu kulttuurinen kehitys, seuraten sitä teknologian kehityksen valossa (Luostarinen 2024 c). Maaseudulla tämä tarkoittaa ekoyrittäjyysklustereiden täydellistä osaamista ja verkostoteorioiden käyttöä osana koneiden luovuutta, innovatiivista tieteiden ja taiteiden aikaa, jossa teknologian viimeiset saavutukset mahdollistavat uudenlaisen luovan ilmaisun ja taiteellisen tuotannonkin. Koneäly klusteritaiteena on jo merkki uudesta pysyväksi jääneestä kulttuurisesta ilmiöstämme (Luostarinen 2024 c).

Lapset ovat lapsia ja lapset tekevät lapsellisia asioita. ”Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.” Paheet ovat hyveiden vieressä. – ”Sunt virtutibus vitia confinia.” (Seneca).