Aikuisten oikeasti Vantaan Jumbossa joku valopää veti valkoisen autoni kylkeen skraadut ja kahvikupin pohjaliemet. Ihan vaan siksi, että takalasissa on PS-tarra ja numero 555.

Mahtaakohan yksittäisellä vandalismilla olla vaikutusta puolueen yleiskannatukseen? Ehkä joku onneton ajattelee näin. Noin neljäsosa kansasta haluaa muutosta.

On puhuttu vaalihäirinnästä. Kohauttaisin olkaani somekeskusteluille. Ja jopa kasvokkain käydyille kovasanaisille otatteluille. Mutta mistä näitä ”toiminnan ihmisiä” sikiää?

Tämänkin tapauksen myötä näen, että perussuomalaisuudelle on kaipuuta tässä yhteiskunnassa.

Pieni oppitunti siitä, että ei ole ilmaisia lounaita.

Jos sinä hyvä naarmutushenkilö itse omistat auton, sinun kaskovakuutuksesi hinta voi nousta siitä, että tämä olematon maalivaurio maksetaan ”yhteisestä hyvästä”. Tosin jos olet SDP:n suuntaan kallellaan, sehän ei ole sinulle mikään ongelma. Olet tottunut olemaan kollektiivinen.

Vähän niinkuin ”kettutytöt”. Luultiin tehneensä hyvää päästäessä muutamat minkit ulos häkeistään. Mitä saatiin aikaan? Alkuperäislajit kokivat nolon kohtalon.

Olen miettinyt pitkään, miksi asetelmat kulminoituvat poliittisesti? Olen tullut tulokseeen, että muutosvastarinnan sijaan meillä on vallalla muutoksen pelko. Pelätään omaa itseä ja omia mielipiteitä. Jos ”todella ajattelisin näin”, joutuisin ottamaan vastuun omasta itsestäni ja omista ajatuksistani.

Itseään ei voi paeta.

Muutos lähtee aina omasta itsestä. Kuinka solidaarinen olet? Mikä on sen hinta? Mikä on oikeudenmukaisuutta?

Missä menee hyvinvoinnin rajat?

Tavallinen ihminen osaa vastata.

Pesen autostani kahvitahrat.

Aion käydä Jubmossa vastekin.