Pari viikkoa sitten meinasin kirjoittaa muutaman sanasen amerikan demokratiasta, erityisesti sen presidenttinäkökulmasta. Innoituksenani JFK ja nuoruudenelämänkerta, jonka hänestä hiljattain luin (JFK, 2020, Fredrik Logevall).

Viimepäivien tapahtumien valossa mieleni ei teekään kirjoittaa juuri niin leikillisesti, kuin alunperin aioin. Totaalinen sarkasmista pidättäytyminen on tietenkin täysin mahdotonta.

Historia ei ole muuttunut mihinkään. Sitä on nyt kirjoitettu hieman lisää.

Pakko on kuitenkin aloittaa, kuten alun perin ajattelin. Joulupöydän keskusteluja jakaen.

Isä totesi, ”on se hyvä, että Trump on ollut presidentti”. Minä, ”ai, miten niin?”

”Ainakin se suunnaton ameriikan ihannointi on hetkeksi loppunut”.

Kyllä vain. Varmasti nyt on. Käske hurjimmat kävelemään sisään kongressiin, ja nämähän kävelee. Mitä siinä käytännössä tapahtui, oli yhtä kunnioittavaa, kuin virtsata toisen päälle. Ja omaan nilkkaanhan se periaatteessa meni.

Amerikka, tuo demokratian luvattu maa – luvattu siinä mielessä, että kaikki sodat rajojen ulkopuolella on pitänyt käydä demokratian nimissä.

Aikanaan on puolustettu vaikka kansaa sortavaa diktatuuria, jos vastapuolella on ollut vähänkään kommunismia edustava koalitio.

Demokratiasta rakennettiin palvottu hyve. Sen toimivuutta tai kehittymistä ei varsinaisesti ole sen koomin vaalittu.

Tarkoitan, että eriarvoistumista on päässyt sittemmin tapahtumaan demokratian nimissä. Se ei ole aivan vierasta meilläkään.

Yle oli löytävinään yhtäläisyyttä Trumpismista ja Perussuomalaisista. Toimittajan henkilökohtaisessa mielipidekirjoituskolumnissa pantiin sujuvasti pakettiin aika monta Jodel-tasoista väittämää (onneksi artikkelia on jo korjattu uutisoivaksi https://yle.fi/uutiset/3-11726967).

Yleisradioyhtiöltä jää toimitusskrutinoinnissaan usein huomaamatta, että saattavat itse sortua kansan kahtiajakamiseen.

Kyllä meillä Perussuomalaisilla löytyy käytännön neuvoja myös keskustelukulttuurin parantamiseen. Sieltä vaan toimittaja rohkeasti ottaa yhteyttä.

Miten demokratian kehto sitten saattaa rapauttaa itse itsensä?

Palatakseni JFK:n aikaan. Hän nuorena nousevana politikkona oli monin tavoin poikkeuksellinen. Syntynyt vähintään hopealusikka suussa, mutta oli silti aidosti demokratian toimivuuden puolestapuhuja.

Hänet kyllä kasvatettiin tehtäväänsä. Kennedyn perhe oli hyvin tulostavoitteellinen jälkeläistensä suhteen. Politiikassa pärjääminen oli yhteistä perheyrittämistä.

Oliko hänellä vaihtoehtoja uralleen, vai oliko hänen kohtalonsa sinetöity?

Isäänsä nähden Johnin näkemykset maailmanpolitiikasta erosivat. Kun isä Joe olisi mielummin pitäytynyt ’Trumpmaisesti’ oman maan etujen vaalimisessa, John osasi asettua globaalille katsantakannalle.

Nykymittapuullakin John oli aikamoinen mediapersoona. Suosittuus kansan keskuudessa oli luokkaa ”you are better than Elvis”.

Kelpaisi myös Ylelle, poislukien ne melko railakkaat naisseikkailut.

Tarina on pitkä ja otan mutkat suoriksi. Kongerssi- ja senaattitaipaleella voimat- ja vastavoimat näyttäytyivät. Valitse puolesi. Hopealusikan kääntöpuolella oli poliittisesti hieman epämieluisien perheystävien olemassaolo. Valinta siitä, kenen joukoissa seisot. Oletko lojaali ystävillesi, vai julkisuuskuvallesi.

Opettele tekemään hyvät kompromissit, tai puhumaan ohi suusi. Koko kansan ”presidentti” voi kumartaa tai pyllistää kerrallaan vaan yhteen suuntaan.

Tässä vaiheessa idealismi muuttuu ammatiksi.

Ja tämä lienee koko villakoiran ydin.

Ilman lobbaamista ei ole politiikkaa. Ilman oman edun tavoittelua ei ole ihmisiä, jotka ryhtyisivät politiikkaan.

Idealisteiksi kutsutaan heitä, joilla ei ole tarpeeksi vaikutusvaltaa tai jotka sokeasti uskovat oikeudenmukaisuuteen.

Pettynyt äänestäjä jää loppuviimein kotiin. Hieman valveutunut ja osallistunut ymmärtää, että tavallinen ihminen ei ole riittävän arvokas assetti, jonka vuoksi käydään poliittista keplottelua ja jonka vuoksi ’uhriudutaan’.

Jopa työmarkkinajärjestöt ovat epäonnistuneet asiassa viime vuosina.

Sitten meillä mediaa myöten ihmetellään, miksi maailman meno on mennyt mahdottomaksi.

Se on lobbaamista ja oman edun tavoittelua, joka hajauttaa ja luo eriarvoisuutta.

Nuoria idealisti-kennedyjä ei löydy tarpeeksi tästä tekemällä tehdystä poliittisesta kulttuurista.