Suomi on ollut aikansa sinnikäs rakentaja ja hyvinvoinnin edelläkävijä. Kun meillä pitäisi asiat olla paremmin kuin koskaan, pelkäämme enemmän kuin koskaan – miksi? Siksi, että olemme murentamassa kiihtyvällä tahdilla sen turvallisuuden ja hyvinvoinninpohjan, jota aikaisemmat sukupolvet ovat jälkeläisilleen rakentaneet. Jaamme saavutettua hyvää niin, että sen koetaan jo kohtelevan omia kansalaisia epäoikeudenmukaisesti. Jatkuvia leikkauksia ja heikennyksiä palveluihin, joita haluamme ylläpitää ja saada vastineeksi verorahoillemme.

Turvallisuus on yhteiskuntarauhan peruspilari etenkin sen takaamisen näkökulmasta, mutta se koskettaa meitä myös henkilökohtaisesti monella tasolla. On äärettömän tärkeää, että meillä huolehditaan arjen turvallisuudesta sen moninaisissa erimuodoissa. Meidän tulee taata turvallisuutta tuottavat resurssit sekä niiden pitkäjänteinen sekä kestävä kehittäminen ja talous.

Esimerkiksi halutaan, että ikääntyvistä 75-vuotiasta ihmisistä yli 95 % asuu tulevaisuudessa kotona. Tämä tarkoittaa panostuksia kotipalveluihin, henkilöstöresursseihin sekä palkkaukseen, mutta myös hoitopaikkoihin, sillä kaikki eivät pärjää yksin. Muistisairaudet, masennus sekä arjen toimintakyky ovat haasteita, joita joudumme miettimään aidosti turvallisuusnäkökulmasta. Avun saaminen ja resurssit eivät ole enää itsestäänselvyys. Omaishoitajat ovat tärkeässä roolissa, joissa puheet ja teot eivät täsmää. Yhdenvertaisuudesta ei pidetä kiinni sekä omaishoidonkriteerit pidetään tiukalla taloudellisista syistä. Arki ei saa muuttua turvattomaksi vain, koska yhteiskunta pakottaa tähän suuntaan.

Kouluissa ja päiväkodeissa turvallisuus tulee huomioida yhteiskuntarakenteiden ja yhteisöjen muutokset huomioiden. Perheiden, oppilaiden ja opettajien arjen haasteet kasvavat, jotka luovat myös kouluun lisääntyvän resurssipulan mm. erityisopetukseen, oppilasohjaukseen ja -huoltoon. Moni alan työntekijä kertoo jo tehtäväkentän mahdottomuudesta ja puuttumattomuuden näkymisestä koulun arjessa ja turvallisuudessa. Väsyminen luo turvattomuutta.

Yhteisöllisyyden ja perheiden eheyden katoaminen kadottaa turvaverkkoa. ”Koko kylä kasvattaa” oli ennen hyvä yhteisöllinen muoto, tehdä yhdessä asioita, hoitaa ja auttaa. Tämän päivän haasteita katsellessa, tämä verkostomuoto olisi kultaakin kalliimpaa, jota valtio ja kunnat voisivat omilla palveluilla tukea. Yhteiskunta ja elämäntapamme muuttuvat, mutta eri sektoreiden turvallisuudesta ei tule tinkiä. Päättäjien puheiden, päätöksenteon sekä aikuisten käyttäytymisen tulee olla vastuullisia ja työn pitkäjänteistä, ettemme enää omilla toiminnoillamme aiheuta lisää turvattomuutta ja pelkoa.