Turvallisuus ei ole ollut himoittu puheenaihe vuosikymmeniin. Turvallisuutta on pidetty itsestäänselvyytenä, koski se sitten maan sisäistä, ulkoista tai arjen kokonaisturvallisuutta. Kun katsomme ympärillemme, olemme tilanteessa, jossa turvallisuuden järkkymättömyyttä ei kyseenalaista enää kukaan. Nyt viimeistään on toimenpiteiden aika.

Meillä on lähihistoriassa esimerkkejä siitä, kun yhteiskuntajärjestystä ravistellaan ulkopuolelta kuten koronapandemia, Ukrainan sota, finanssi- ja energiakriisit, hallitsematon maahanmuutto tai hybridiuhat. Sisäisesti meitä koettelevat toisenlaiset ongelmat, jotka aiheuttavat kasvavaa turvattomuuden tunnetta. Ihmisten taloudelliset vaikeudet, ostovoiman katoaminen, työttömyys, sosiaaliset kerrostuneet ongelmat, lapsiperheköyhyys, arjen turvallisuus ikäihmisillä kotona, nuorilla kaduilla, väkivaltaisuus, riittämättömät poliisin-, terveydenhuollon ja auttavien tahojen viranomaisresurssit, huoltovarmuus jne. Päihteitä ja huumeita käyttävät yhä useammat sekä lapset ja nuoret samalla, kun koulumaailmasta kantautuu huolestuttavia uutisia. Jengiytyminen on jo ilmiö Suomessakin. Kaikilla näillä on vaikutusta turvalliseen arkeen ympärillämme. Subjektiiviset kokemukset arjestasi ja turvallisuudesta ovat varmasti muuttuneet. Epäilen, että huolet ovat kasvaneet, mutta puhutaanko ja tehdäänkö niille tarpeeksi?

Meidän ongelma on vaikenemisen ja kiistämisen kulttuuri. Turvallisuutta heikentävistä ongelmista ei kyetä tai ei voida puhua niin avoimesti ja laaja-alaisesti kuin olisi tarvetta. Etenkin julkinen keskustelu on vaikeaa. Juurisyihin pureutuminen estetään vähättelemällä tai kiistämällä ensin asia. Ennalta estävyyttä painotetaan, vaikka vaikuttavuusnäkemykset puuttuvat. Vaikka kansalaisten turvallisuuden tunnetta ei saa heikentää pelottelulla, on ainoa tapa muuttaa turvallisuuden suuntaa käydä keskustelua, tehdä reippaitakin toimenpiteitä sekä korjausliikkeitä. Raha toimii jälkitoimenpiteenä ainoastaan laastarina, näkyy kasvavina kuluina, mutta ei korjaa ongelmia.

On uskallettava kertoa, että tarvitsemme turvallisuutta palauttavaa lainsäädäntöä ja reippaita toimenpiteitä. On myönnettävä, että esim. poliisin resursseilla emme pysty vastaamaan enää siihen turvallisuusvasteeseen, jota kansalainen odottaa tai että terveydenhuollossakin priorisoidaan. Meidän on uskallettava sanoa ääneen, että olemme katuväkivallassa, jengiytymisessä, segregaatiossa Ruotsin tiellä, vaikka kuinka mielestämme ennalta estämme ja kotoutamme oikein. Maassa on asuinalueita, jotka eriytyvät, päiväkoteja ja kouluja, joita ei koeta laadukkaiksi ja turvallisiksi. Ihmiset valitsevat jo nyt asumisensa näiden mukaan. Vanhuksemme eivät pärjää kodeissaan, koska kotihoito on monin paikoin kaaoksessa ja ihmiset eivät saa riittävää apua. Meidän tulisi palauttaa vanhainkotijärjestelmä, jossa saa ikääntyä turvallisesti. Lisääntyvien muistisairauksien johdosta, digi ei aina ole turvallista ja aiheuttaa pelkoa ja hyväksikäyttöä.

Meidän on avattava kriminaalipoliittisia kysymyksiä siitä, koetaanko asiat oikeudenmukaisiksi suhteessa rikoksiin ja rangaistuksiin. Onko meillä esimerkiksi vastuuikärajat oikealla tasolla nuorten raaistuvan väkivallan kohdalla ja onko uhreilla oikeus turvallisuuteen. On pohdittava, miten vaikeasti tulkittavat lait eivät käänny itseään vastaan ja vältytään tulkintavaikeuksilta kuten seksuaalirikoslainsäädännön uudistuksessa, vaan selkeytetään ja vahvistetaan vaikuttavia asioita raiskaus- ja hyväksikäyttörikoksien vähentämiseksi.

Toivon, että pikimmiten aloitamme Suomen monitahoisen turvallisuustyön, jossa tavoitteena on luoda turvallinen maa ennen kuin olemme peruuttamattomassa tilassa ja joudumme tekemään asioita pakon edessä.