Tulevaisuutemme yksi peruskulmakivemme on kasvava ja hyvinvoiva sukupolvi, se, joka jaksaa jatkaa työtä, rakentaa ja ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa jatkossa Suomessa. On huolestuttavaa havaita, että uutta kasvuamme varjostaa näköalattomuus, toivottomuus, pahoinvointi, masennus sekä mielenterveysongelmat.

Ongelmat korostuvat kouluissa oppimisvaikeuksina ja keskittymiskyvyttömyytenä, mutta jo varhaiskasvatuksessa esiintyy moninaisia sopeutumisongelmia, aggressiivisuutta ja väkivaltaa. Perheiden varhaisen tuen puute näkyy lastensuojelullisten toimenpiteiden kasvuna sekä huostaanottojen lisääntymisenä.

Tukiperheistä on pulaa. Asiat eivät ole hyvin monessakaan perheessä.

Hyvinvointi on jakautunut epätasaisesti. Lapsiperheköyhyys ja perheiden taloudelliset vaikeudet heijastavat pitkälle tuleviin sukupolviin ja heidän käyttäytymiseensä. On selvää, että muun muassa periytyvä ylisukupolvinen osattomuus yhteiskunnassa on riski lapsille, mutta paljon aiheutamme hallaa aivan omalla toiminnallamme.

Seuraukset vapaasta kasvatuksesta, valinnanvapaudesta, kaverivanhemmuudesta ja yhteiskunnan luonnottomasta kehityksestä näkyvät nyt raskaalla tavalla.

Kun maailma muuttuu kiihtyvällä vauhdilla ympärillä, sitä enemmän tarvitsemme yhteisöllisyyttä, rakkautta, rajoja sekä perhekeskeisten arvojen palauttamista. Se tarkoittaa turvallista ja pysyvää kasvuympäristöä, jossa ei vaadita lapsilta jatkuvasti nopeampaa kehitystä, osaamista, vertailua, kilpailua ja uuden opettelua. Kilpailuyhteiskunta ajaa kouluissa ja opiskeluissa lapset uupumisen partaalle, nuoret tytöt äärirajoille samalla, kun pojat eivät selviydy peruskoulusta. Vaatimukset ovat rajuja, mihin myös monet opettajat ovat ottaneet jo kantaa. Koulut eivät kulje enää lapsen kehityksen ehdoilla, vaan talous ja kilpailukyky edellä.

Lapset uhrataan kilpailuyhteiskunnalle: aikaa pois perheiltä, aikuiset töihin, lapset päiväkotiin. Lapsen kehityksen hyväksi varhennetaan esikoulua, ohjataan kielikylpyihin ja pingotetaan moneen vaatimuksen suuntaan. Uudet opetussuunnitelmat, opetuksen valinnaisuus, vapaa ohjautuvuus sekä kasvava digitaalisuus tekevät lapsista levottomia, kun vastuuta pitäisi ottaa entistä enemmän liian varhain.

Suunta on ehdottomasti väärä. Pienet lapset ahdistuvat jo ala-asteella, kun eivät pysy enää opetuksessa mukana. Matemaattiset lasku- ja lukutaidot ovat olemattomat ja Pisa-tulokset kertovat karua totuutta asiassa.

Meillä on tapahtunut merkittäviä muutoksia perhepolitiikassa, varhaiskasvatuksessa sekä koulutuspolitiikassa. Kaikkien vieressä ei voi istua erityisopettaja ja kouluavustaja tukemassa.

Vaadimme liikaa liian varhain. Lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisia, turvaa ja yhteisöllisyyttä. Me itse sairastutamme lapsemme tällä kaikella. Kun tähän lisätään median ja julkisuuden sekavat sekä painostavat keskustelut ilmastokatastrofeista, ideologisesta neutraloinnista, sukupuolisuuskäsitysten häivyttämisestä tai somen paineet täydellisestä elämästä, ei ole ihme, että vahinkoa korjataan yhä enemmän mielenterveyslääkityksillä.

On aina ottaa askeleet taaksepäin pisteeseen, jossa lähdimme vikatielle. Lapsemme eivät sairastu ulkoa oppimisen tai kaunokirjoituksen vaatimuksista, hieman suuremmista luokista, ahtaammista tiloista tai kirjallisista oppimateriaaleista ja suvivirsistä, vaan aikuisten ja päättäjien luomasta vaatimusten ympäristöstä.

Lapset eivät pysy enää mukana. Annetaan lasten olla lapsia, nuorten nuoria, leikkiä ja oppia oppimisen ilosta, ei pakkoahdetusti.