Kuntaliiton tuore selvitys osoittaa, miten varhaiskasvatuksen maksuttomuuden laajeneminen on johtanut siihen, että palvelua käytetään paikoin täysin ilman harkintaa. Enää alle puolet perheistä maksaa varhaiskasvatuksen asiakasmaksuja. Varhaiskasvatus on jo valmiiksi vahvasti verorahoitteista, mutta viime vuosien poliittiset päätökset ovat vieneet järjestelmää kohti lähes maksutonta mallia. Muutos ei ole sattumaa, vaan seurausta Marinin hallituksen tekemistä asiakasmaksulain muutoksista, jossa tulorajoja korotettiin ja varhaiskasvatuksen enimmäismaksuja laskettiin. Yhä useampi perhe jäi maksujen ulkopuolelle, ja maksuttomuus laajeni nopeasti myös keskituloisiin perheisiin. Kun perheet eivät enää maksa hoidosta, on heille täysin saman hintaista varata lapselle hoitoa kokopäiväisesti tai osa-aikaisesti. Maksujen ohjausvaikutus katosi ja samalla katosi kannustin suunnitella hoitoaikoja vastuullisesti.

Marinin hallitus ei tyytynyt vain maksujen keventämiseen. Isoin muutos oli subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden palauttaminen täysimääräiseksi. Tämä päätös kumosi Sipilän hallituksen aiemman rajoituksen, jonka mukaan lapsella oli oikeus vain 20 tunnin varhaiskasvatukseen, jos vanhempi oli kotona. Kun oikeus laajennettiin, myös käyttö lisääntyi ja vaikutti suoraan maksujen määräytymiseen. Kunnissa eletään nyt tämän todellisuuden kanssa.

Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään euroista. Kyse on myös laajemmasta keskustelusta siitä, onko meillä vain rajattomasti oikeuksia vai tulisiko meillä sittenkin olla myös velvollisuuksia. Nykyjärjestelmässä vanhemmalla on oikeus varata lapselleen kokopäiväinen varhaiskasvatuspaikka, vaikka hän ei kävisi töissä tai opiskelemassa. Hoitoa voi varata viisi päivää viikossa, vaikka tarvetta ei olisi, eikä hoitoa edes aiottaisi käyttää. Oikeuksia on paljon, mutta velvollisuuksia on vähän. Jokainen turha varaus on pois itse toiminnasta: henkilöstön työajasta, lasten ryhmäkoosta, ruokapalveluista ja kunnan taloudesta.

Turussa tämä ongelma näkyy konkreettisesti. Kesäaikaan tehdään huomattavasti enemmän varauksia kuin lapsia todellisuudessa tulee paikalle, eikä varauksia peruta, vaikka hoidon tarvetta ei ole. Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta harmista, vaan kalliista ilmiöstä. Kesällä 2025 perumatta jääneitä hoitopäiviä kertyi yli 5 400, ja niistä aiheutui kaupungille noin 242 000 euroa ylimääräisiä kustannuksia. Pelkästään ruokahävikkiä syntyi 18 000 euron edestä. Nämä summat muodostuvat siitä, että varattu hoito jätetään käyttämättä eikä sitä peruta.

Eri kaupungeissa on nyt onneksi herätty keskustelemaan siitä, voiko perheitä velvoittaa varaamaan hoitoa vain aidon tarpeen mukaan, ja pitäisikö tarpeettomista varauksista, joita ei edes viitsitä perua, jotenkin sanktioida. Turun kaupunki päättikin ottaa kesä–elokuun ajaksi 2026 käyttöön kokeilun, jossa perumatta jätetystä varauksesta voidaan periä ylimääräinen maksu. Sakkomaksu on puolet perheen kuukausittaisesta varhaiskasvatusmaksusta, ja maksuttomassa varhaiskasvatuksessa oleville sakko on 15 euroa. Olin itse lautakunnassa mukana tekemässä tätä päätöstä, ja olen siitä aidosti iloinen. Päätös on myös perussuomalaisten tavoitteiden mukainen, sillä Turussa olemme jo pitkään ajaneet sakkomaksua toistuvista peruuttamattomista poissaoloista. Tavoitteena ei ole rangaista ketään, vaan muuttaa toimintakulttuuria niin, että varauksia tehdään todellisen tarpeen mukaan. Erityisen hienoa on se, että kokeilun myötä syntyvät säästöt ohjataan takaisin lapsille varhaiskasvatuksessa tapahtuviin kulttuuri- ja liikuntaelämyksiin. Se on juuri sellaista järkevää ja lapsia hyödyttävää taloudenpitoa, jota kaupunki tarvitsee.

Kesän jälkeen saamme raportin siitä, onko sakkomaksukokeilu vähentänyt turhia hoitovarauksia. Tämä tieto on ratkaiseva, sillä se kertoo, onko kunnilla käytössään toimiva väline ohjata varhaiskasvatuksen käyttöä takaisin kohti vastuullisuutta.