Yhdysvaltain presidentin neuvonantaja Stephen Bannon käy sotaa hallinnollisen valtion hajottamiseksi, kertoo toimittaja Jari Huhta, kun avaan Helsingin Sanomat (17.3) ja luen sen ensimmäisen kirjoituksen. Venäjän presidentti horjuttaa liberaalia demokratiaa vahvistaakseen itseään, jatkaa Huhta. Bannonin tarkoitus on horjuttaa omaa maataan, muita länsimaita ja YK-järjestelmää. Siis koko maailman rauhaa ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa samalla. Hän on valtion, valtioliittojen, vihollinen numero yksi.

Puolustusministerimme Jussi Niinistö (ps) käyttää samoja keinoja horjuttaen yleisradioita, kertoo Kari Huhta päätyen loppuhuipennukseen. Taustalla on Yhdysvaltain presidentti, joka on vallankumouksellinen ja vailla ideologiaa.

Tämän ideologisen tyhjiön täyttävät pahuuden voimat, joihin Bannon lukeutuu ja siis myös Jussi Niinistö. Huhta vertaa näitä voimia tietokoneen haittaohjelmiksi. Juttu vaikuttaa vanhentuneelta ja liki täyteuutisena käytetyltä, ellei sen paikka lehdessä olisi niin näkyvä.

Se, että vauhtia oli haettava Yhdysvalloista, ja päädyttiin lopulta perussuomalaisiin, oli harkittu teko lukijaa johdateltaessa. Kari Huhta on manipuloijana ja analysoijana vanhan koulukunnan vasemman laidan kasvatti. Nyt vain koukku näkyy liian selvänä eikä sitä ole oikeammin piilotettu takavuosien tapaan juuri lainkaan. Jutussa mutkat on vedetty suoriksi ja tehty karhunpalvelus vaikean asian analysoinnille.

Huhdan kaltaiset ikääntyneet toimittajat, mielestään oikeine arvoineen ja uutisineen, liberaaleiksi itsensä laskevat, ovat ikään kuin joutuneet eripuraan sellaisten keskustelijoiden kanssa, jotka eivät ole samaa mieltä hänen hengenlentoonsa yhtyen. Vanha “liberaali” pyrkii konservatiivina ikäihmisenä löytämään vielä oikean sävelen väkisten tehdylle jutulleen. Näitä näkee nykyisin luvattoman paljon etenkin iäkkäiden vasemmistotoimittajien tuottamana. Ne tulisi korvata käyttäen alan asiantuntijoita, jolloin vältytään tolkuttomilta tulkinnoilta ja mystisiltä harharetkiltä poliittisten noitavainojen Suomessa muodikkaita salaliittoteorioita hakien.

Sosiaalinen media on ollut rankka kokemus vuosikymmeniä juttujaan tuottaneelle vanhalle konkarille, jonka oikeat arvot tulisivat jo olla hyvinkin konservatiivisia. Iäkkään toimittajan odottaisi jo varovan salaliittoteorioita, jotka ovat koomisia aidon liberaalin tekemiksi ja sosiaalisen median arvot ja teknologia sisäistäen. Kun mukaan liittyy näytelty idealismi, ilmiö on jo koominen. Ei kuitenkaan niin murheellinen kuin nuorten toimittajien kyynisyys samassa mediassa.

Huhdan, vanhan liiton toimittajan kokemana, median kriisissä kyse näyttäisi olevan kaiken aikaa suuresta globaalista salaliitosta, joka on levinnyt läntiseen maailmaan ja on tarttumassa myös häneen ja hänen äitinsä muistoon. Hän kun ankkuroi uutisensa otsikolla “äitisi on valeuutinen” ja silloin keskustelu on selvästi epäkunnossa, lainaten suoraan hänen kirjoitustaan, sen alkua, johdantoa ja otsikkoa.

Kari Huhdalla on ehkä ongelmia äitisuhteessaan. Sen tuominen Euroopan, Yhdysvaltain ja Aasian, koko globaalin maailman ongelmien jättimäiseen tulkintaan sekä suomalaisen poliitikon ärtymyksen ymmärrykseen, Ylen toiminnasta moittien, on hyvin inhimillinen ilmiönä, mutta sopimaton maan päämedian etusivulle liittäen kärpänen härkäseen.

Se on kuitenkin nykyisin liiankin tyypillinen uutisanalyysi, luettaessa toimittajan narratiivista kertomusta sotkien yksityinen yleiseen, oma ärtymys, mielensä pahoittaminen, Kiinan muuriin tai supervaltioiden suhteisiin, Venäjän kokoisen valtion toimintaan sekä Suomen kuntavaaleihin Pihtiputaalla, Kiteellä ja Sonkajärvellä. Joku raja näissä salaliittopohdinnoissa tulisi säilyttää ja jättää toimittajan hengenlento hurjine yleistyksineen maan kärkimedioista myös tolkun ihmisten ymmärrettäviksi ja oikeassa mittakaavassa uutisanalyysinsä esittäen.