Kuten aiemmin mainittiin – ”Ut ante dictum

Pahoinvointiin saakka – Usque ad aras

Koskaan ei tulisi vedota aiemmin kirjoitettuun tai sanottuun. Kansainvälisessä kirjallisuudessa ja innovatiivisuuden tulkinnassa näin kuitenkin tehdään ja tuota vaihetta kutsutaan tiedepolitiikan lapsuusvaiheeksi. Ehkä nimekkäin mainittu nimi on silloin Vannevar Bush ja hänen raporttinsa Yhdysvaltain presidentin käyttöön vuonna 1945 (The Endless Frontier). Mikä tässä raportissa oli sitten niin maata mullistavaa? Muutakin kuin todeten kuinka tottumus on tyranni – ”Usus est tyrannus.”

Tuossa raportissa korostetaan perustutkimuksen ja tieteellisen koulutuksen merkitystä sekä suositellaan meille samalla sellaista innovaatiotoimintaa, jonka seurauksena syntyy teknologiapainotteista tiedepolitiikkaa. Siis kuten edellä jo kirjoitin, hyvin pragmaattista maailmankuvaa palvelevaa. Näin Yhdysvalloissa innovaatiopolitiikka käynnistyi jo ennen vuotta 1950. Minä synnyin seuraavana vuonna ja Suomi järjesti sitä seuraavana vuonna Helsingissä olympialaiset. Opin lukemaan ja kirjoittamaan noin kuuden vuoden iässä ja lausuin runoja vuonna 1959 pientalonpojat perustaessa Suomessa Pieksämäellä Veikko Vennamon toimesta puolueen, jossa mukana oli niin korpikommunisteja kuin myös maalaisliittolaisia, mutta etenkin Karjalan evakkojamme. Olin siten tavallaan kahdeksanvuotiaana runonlausujana puolueen perustajajäsen (SMP, Perussuomalaiset). Ensimmäiset jytkyvaalit käytiin vuonna 1970 ja tänään hallituksemme runko syntyi porvaripuolueitten toimesta, mutta ei nyt enää punamultana. Vain Rooma on ikuinen. – ”Urbs aeterna.”

Lakkoilu ja kriisiemme hoito toi mieleen menneen maailman muistot. Mitä mahtaisivat nuo 1950-luvun poliitikot tuumailla oman aikamme menosta? Entä 1970-luvun poliittiset vaikuttajamme ja vuorineuvokset, talonpojat ja duunarit? Yhdysvalloissa innovaatiopolitiikka käynnistyi likipitäen samana vuonna kuin synnyin ja käsite tiedepuistostakin tuli näin tutuksi. ”National Science Foundation” käynnistyi samana vuonna kuin Silicon Valley piilaaksona Kaliforniassa. Oulun yliopisto ja sen teknopolis vuosikymmeniä myöhemmin. Sen sijaan maaseudulla tapahtui. Kirjani ”Agropolis Strategy” ilmestyi vuonna 1992 ja Lovion ”Suomalainen menestystarina – Tietoteollisen verkostotalouden läpimurto” vain pari vuotta aikaisemmin vuonna 1989.

Me puhumme ja kirjoitimme samaa kieltä, hän urbaanissa ympäristössä ja minä maaseudulla. Kirjani “Tekoaltaan varjossa” julkaistiin jo vuonna 1984 ja “The methtology of regional geography, scenario analysis and innovation diffusion applied to economic development in rural areas” samana vuonna 1984. Kestävä kehitys tuli mukaan vuosikymmenen vaihtuessa: “Sustainable development and indicators: “Information of ecological, economical, social and regional activity in rural areas” kirjanani julkaistiin vuonna 2001. Täytin tuolloin tasan 50 vuotta ja tuo kirja oli kahdeksaskymmenes monografinen julkaisuni.

Sadas kirja syntyi juhlakirjaksi Suomen täyttäessä 100 vuotta. Se oli koottu jokaisesta noista sadasta julkaisustani. ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100”. Nyt vietettyäni vuosikymmenen eläkepäiviäni, kirjoja on tullut lisää kolmekymmentä nidosta. Ei kuitenkaan pelkästään vanhoja muistellen. Tällainen julkaisu syntyi muistelmateoksena täyttäessäni 70 vuotta, ”Cluster art and art of cluster 70-years”.

Pari vuotta myöhemmin kenttätöiden jälkeen ilmestyi mm. kirja “Innovaatiostrategia ja -kapasiteetti. Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka” (Luostarinen 2004). Me elimme kyllä myös maaseudulla seuraten kansainvälistä kärkeä ja yhdessä julkaisumme myös kootenkin. Olimme ottaneet kiinni sen etumatkan, joka on nyt jälleen syntynyt runsaan vuosikymmenen aikana. Mitä Suomessa oikein tapahtui Nokian menestysvuosien jälkeen? Menetetty vuosikymmen kirjanani syntyi vuonna 2019. Kirja on koottu päiväkirjoistani ja artikkeleistani mm. sosiaalisen median sivustoille. En ole unohtanut perussuomalaistakaan vaan muistanut heidät aina vuodesta 1959, jolloin puolue perustettiin Veikko Vennamon toimesta. Heillä on tallessa tuhansia artikkeleitani blogeinani. Tiedän että ne ovat pitkiä ja raskaita luettavaksi. Oletan (tiedän) että niitä on myös luettukin. Takavuosina lehden pääkirjoituksen luki noin 4 % lehden tilaajista. Mahtaako olla nyt edes sitä? Nämä lukijat olivat kuitenkin kansallisesti tärkeitä ja kirjoitukset heille osoitettujakin. Tottumus on tyranni. – ”Usus est tyrannus.” (Horatius). Olen lainannut nyt Horatiusta yli tuhat kertaa. Ciceroa ja Ovidusta enemmän. Raamattua vähemmän. Tähän saakka tule, mutta älä kulje yhtään edemmäs! (Raamattu, Job. 38:11).

Piilaakson ja sen tulosten käyttäminen sadoissa uusissa tiedepuistoissa ei ollut millään tavalla sattuma. Ei myöskään jo varhain toimimiseni tiedepuistojen globaaleissa organisaatioissamme IASP:n ja AURP:n hallinnossa. Sama koskee porterilaiseksi nimetyn klusterin rakenteita. Sen ensimmäiset alkiot olivat valmiina jo paljon ennen vuotta 1990. Suomessa Jääskeläinen (2001) kiteytti ne kymmenen kohdan poliittiseksi ohjelmaksi ja minä tiivistäen tuon ohjelman yhden kappaleen mittaiseksi toiseen väitöskirjaanikin samaan aikaan sitä myös kooten. Tämä teksti on juuri tuosta väitöskirjastani haettuja muisteloita. Mukana on puhumisen käytäntö – ”Usus loquendi.” Minä luennoin kuten kirjoitan. Se on hyväksi koettu.

Jääskeläisen kymmenen kohdan ohjelma vuosituhannen alusta kirjattuna näytti tänään luettuna tältä ja väitöskirjastani ne myös lukien: Ensiksi Jääskeläinen korosti tutkimukseen perustuvaa argumentointia ja ajankotaisuutta. Toiseksi huolellisesti perustuvaa tieteellistä (analyyttistä) politiikkaa. Kolmanneksi yksinkertaistettua mallia analyyttisestä politiikan perustelusta. Neljänneksi mallia julkisen sektorin roolista ja valtion roolityypistä sopien vallitsevaan taloustieteelliseen kontekstiin. Viidenneksi vahvistettavaa vallitsevaa (aistittavaa) poliittista muutossuuntaa. Taustalla on siis puhumisen käytäntö – Käytäntö on puolestaan paras opettaja. – ”Usus loquendi” – ”Usus magister est optimus.”

Kuudenneksi vahvistettava argumentoitavaa tavoitetta ja etenkin osana EU:n (globaali) tavoitteita. Seitsemänneksi vahvistettava poliittisesti hyväksyttävää ohjelmaa, korostaen samalla (kahdeksanneksi) vahvoja tukijoita ja toimeksiantajan arvovaltaa sekä (yhdeksänneksi) korostaen omaa alaa laajemmin hyväksyttäviä ohjelmallisia perusteluja sekä (kymmenenneksi) huolehtien tieteellisestä argumentoinnista välttäen näin myös puoluepolitikointia. Näin siis Jääskeläisen ohjelma todella lyhyeen, pariin kappaleeseen, tiivistäen. Puuttuu vain lyyrinen kieli ja runomitta – Runo on kuin maalaus. – ”Ut pictura poesis. Kirjani saavatkin maalaukset tuekseen myöhemmin. Ne hoitavat kirjoihini tekoäly ja algortmit sekä poikani Vellu huolehtii heidän valinnat. Tältä osin hän on henkilönä parhaiten tekstini myös tunteva. Tyttäreni Outi hoitaa toimituksen. Näin on menetelty jo vuosikymmenet.

Mitä sitten tapahtui maailmalla? Doris Wallacea, Howard Grubeia ja Grahan Wallasia lainaten tieteet olivat pirstoutuneet mikrotieteiksi, ja tekniikka edistynyt muokaten muistikirjat digitaaliseen muotoon. Ja tämä oli vasta alkua oman aikamme algoritmeille ja robotiikalle, tekoälyn tavalle hallita ohjelmajulistuksemme. Ja kaikesta tästä huolimatta ihminen on säilynyt joltisenkin ennallaan ja Suomessa ikärakenne sekä syntyvyys kokeneet rajun, joskin odotetun muutoksenkin. Olemme katoava kansa. Kuten näyttää olevan – ”Ut videtur.”

Mullistavaa Wallsin mukaan on se, ettei yksittäinen tieteen tekijä ole juurikaan muuttunut (Walls 1926). Lisäksi luovan prosessin kuvaus ei sekään tue perinteistä luonnontieteistä tapaa kuvata tieteellinen ajattelumme (induktiivinen, deduktiivinen) tutkimusprosessina. Pikemminkin luovassa ja innovatiivisessa, poikkitieteisessä prosessissa, kuvataan oivalluksen ja intuition osuutta, älyllistä uupumista ja ajatusten ”pulpahtelua”, arkielämän tapahtumia, hyödyllisiä tai kiusallisia unikuvia, kehitysviivästymiä ja intohimoja, puhtaita sattumia ja ankaran työn sekä levon suhdetta (Hakala 2002). Olen samaa mieltä Wallsin pohdintojen kanssa. Oleellista on pitää tiukkaa päiväkirjaa ja huolehtia niiden julkaisusta myös muitten luettavaksi. Näin nuo dokumentit ovat kenen tahansa koottavissa, ei vain tekoälyn ja robotiikan, algoritmien. Kunpa olisin edes hiven hyödyksi – ”Ut prosim.”

Siirtyminen uuteen luovan teknologian renessanssiin muutti perinteistä käsitettämme tieteitten jaossa, olkoonkin että käsite poikkitieteisyys ja monitieteisyys ovat säilyneet. Sama pätee luovuustutkimukseen ja sitä lähellä olevaan innovaatiotoiminnan kuvaukseenkin. Normaali kadunmies ja suuri yleisö tunnistaa luonnontieteen klassikkoja, kuten Newton, Darwin, Einstein ja sotien jälkeen ehkä Watson ja Hawking mediayhteiskunnan tuotteinamme. Kuten nyt on tapana – ”Ut mos est.”

Sen sijaan suurina pitämämme ihmistieteitten edustajat esimerkkeinä Noam Chomsky, Johan Galtung, Max Weber tai Emil Durkheim ovat jääneet niminä peruskansalaisille vieraiksi. Näin tiede ei ole meille jakautunut näkyvästi suuren tiedesodan (Big Science War) kaltaisella tavalla, vaan sen juuret ovat vahvasti luonnontieteissä ja teknologiassa sekä innovaatioissa, joiden juuret ovat nekin luonnontieteitten perusteissa. Vielä vahvemmin robotiikan ja algoritmien sekä tekoälyn hakiessa näkyvää asemaa yhteiskunnallisessa ja myös poliittisessa keskustelussamme. Se tulee olemaan vahvasti luonnontieteinen ja teknologiaa painottavaa. Olkoonkin että samaan aikaan kirjoitetaan mukamas poikki- ja monitieteisesti. Kuten nyt on tapana – ”Ut mos est.”

Miksi sitten jotkut maat menestyvät ja toiset epäonnistuvat kansainvälisessä kilpailussa? (The Competitive Advantage of Nations). Klusterirakenteet selittävät yleisiä toimintaedellytyksiä, julkisen vallan toimintaa luotaessa yritystoiminnan edellytyksiä, tarvittavaa lainsäädäntöä, infrastruktuuria ja instituutiota niiden tukena mutta toki myös tutkimusta ja koulutusta osana osaavaa työvoimaakin. Klusterirakenteet ovat todellakin lähempänä kilpailukykyä ja sen tuotannontekijöitä yritysstrategiossamme. Kyse on teollisuuden yleisistä toimintaedellytyksistä ja julkisen vallan tehtävistä luoda hyvät perusolosuhteet, tarvittava lainsäädäntö, instituutiot, infrastruktuuri, tutkimus ja koulutus sekä osaava työvoima. Itse innovaatiotoiminnan syntyä ja rakenteita porterilainen klusterirakenne ei kuitenkaan selitä. Se antaa vain kilpailuedun, ei muuta. Porterin teksti on kuin runo ja runo on kuin maalaus, kirjoittaisi Horatius. – Ut pictura poesis.”

Rakenteelliset ratkaisut on haettava muualta kuin porterilaisesta kirjallisuudesta. On palattava aikaan ennen porterilaisuutta. Tämä tiedepolitiikan uusi suuntaus syntyi kaikkiin teollistuneisiin maihin (Salomon 1977, Freeman 1982, Luostarinen 1992). Tänään tuo muutos on suurempi kuin koskaan ja sitä edustaa (1) luovan teknologian renessanssi, (2) kulttuurinen kehitys teknologian valossa, (3) matka hybridiyhteiskunnasta kohti illuusioyhteiskuntaa sekä (4) sosiaalisen median talous ja strategia sekä (5) Draaman kesä ja Euroopan hullu vuosi 2022. Nämä ovat kirjojeni nimiä oman aikamme kuvaajina. Kaikki viisi ja parin vuoden aikana kirjoitettuja. Viisi kirjaa vuodessa, kuusi parhaassa. Kirja on kuin runo ja runo on kuin maalaus – ”Ut pictura poesis.” (Horatius). Olen kiintynyt Horatiuksen tekstiin.

Oletus suurista tutkimus- ja kehittämisryhmistä ja näiden yhteisistä organisaatioista oli kovin naiivi tapa ratkoa tieteellisiä, teknisiä, taloudellisia ja yhteiskunnallisia ongelmiamme nyt vuonna 2024. Näistä ajoista pragmatismin ajaksi on kutsuttu etenkin vuosia 1955–1967 (Salomon 1977). Ilmiön kritiikki kasvoi ja kulki huipulle ns. öljykriisin aikoihin lamakautenamme. Kuten nyt on tapana. – ”Ut mos st.

Suomessa aika kulki luonnollisesti hiven jäljessä ja sai huippunsa pragmatismina alue- ja sosiaalipolitiikan kaudellamme, jolloin vastaava kausi osui Japaniin (Tatsuno 1985). Pragmatismin kaudelle tyypillistä oli usko tieteelliseen edistykseen, valtaiset tähän tarkoitukseen rakennetut organisaatiot, ydinvoiman kehittyminen, kylmän sodan aikainen kilpavarustelu sekä avaruuden valloitus osana teknologiauskoamme. Pelko aivovuodosta Yhdysvaltoihin vahvistivat pragmatismia myös Englannissa ja Ranskassa. Alan parhaat edustajat ovat vainautuneet. Kunpa hän vielä eläisi. – ” Ut viveret adhuc.”

Tieteen kultakausi muutti luonnettaan 1960-luvun lopulla. Suuret sotien aikana syntyneet ikäluokat olivat opintonsa käynnistäneet ja vallankumouslaulunsa kajauttaneet. Paineita muutokselle toivat Vietnamin sota ja radikaali opiskelijaliike, ydinsodan uhka ja ympäristön laadun huononeminen. Väestöräjähdys ei ottanut laantuakseen ja usko yliopistoihin suunnan muuttajana alkoi horjua sekin. Tosin Suomessa, kuinkas muten, tiede- ja teknologiapolitiikka nostettiin tärkeimmäksi osaksi kasvupolitiikkaa (Eela 2001, Lemola 2001). Omalla kohdallani Pohjois-Suomen koskisodat raportteineen Ii- ja Kemijoelta oli hoidettu ja ensimmäinen väitöskirja tehty allasevakkojen kohtaloista ja kohtelusta (Luostarinen 1982). Osalle muutto altaan alta oli järjestyksessään jo neljäs rajan takaa Sompioon pakkomuuttaneena. Takana kun oli Lapin sotakin. Viimeistä muuttoa luonnehdittiin helpoimmaksi. Ei uhkailtu aseilla. Mielestäni olen elänyt onnellisesti – ”Videor mihi beate vixisse.” Oli tavallisin vastaus monikertaisella evakolla.

Koskiensuojelulait ja ympäristöministeriö odottivat nekin viimein syntymäänsä. Maaseutututkimus ja yhteisöllisyys, ympäristömuutokset ja yhteiskuntarakenteet sekä maaseudun kohtalo, maankäytön suunnittelu ja kaavoitus olivat seuraavana vuorossa. Opiskelijoita tällä suunnalla yliopistomme suunnittelumaantiede sai vuosittain liki puolensataa. He eivät olleet enää vanhan tavan mukaan pelkkiä biologeja, vaan pääsääntöisesti yhteiskuntatieteilijöitämme. Poikkitieteisyys ja tietokone olivat ajan henkeä. Hyvä niin, ajatellen tätä päivää ja robotiikkaa. Hyvin ovat maailmalla menestyneet. Kukaan ei asein uhkaile. Lisäksi viisaus voittaa aina kohtalon. – ”Victrix fortunae sapientia. (Juvenalis).

Luonnontieteet ja ATK teknologiana yhdistettiin yhteiskuntatieteiseen aikanaan myös tohtorikoulutuksessani. Innovaatiopolitiikasta ei kuitenkaan luovuttu. Oppia haettiin muualtakin kuin Suomesta. Luonnonvarat ja niiden käyttö sekä ekologinen klusteri innovaatiopolitiikassa oli luonnollinen aihe ja nimi toiselle väitöskirjallenikin. Aineistoa oli runsaasti. Käytän sitä nyt tätä kirjoittaessani. Omat muistelmani unohtivat tämän aiheen kokonaan. Kentällä, maalla ja kaupungeissa, tehty työ, opiskelijoiden koulutus ja rahoituksen haku tutkimuslaitoksille, yhdessä kuntiemme ja yritystemme kanssa, vei ajan yhdessä globaalin ja kansainvälisen yhteistyön merkeissä aikani käyttäen ja lentokentillä työhuonettani pitäen. Kirjojen ja artikkeleiden määrä kertoo paljon sekin. Samoin aikanaan koulutettavien. Katso ja usko! – ”Vide et crede!

Kirjojeni lähdeluettelo avaa paremmin, mistä on ollut kyse pelkän julkaisutoiminnan osalta. Yli kymmenentuhatta artikkelia medioillemme oli sekin osa samaa kirjoittajan arkea. Sähköinen media helpotti ja samalla myös lisäsi työtaakkaa. Tänään sosiaalinen media ja samalla algoritmit robotteineen. Viisi kirjaa saman vuoden aikana on eläkeläisen työnä ihan hyvä työrupeama sekin. Itse koen rentoutuvani saadessani kirjoittaa. Ikääntyvä keho ei ole aina kanssani samaa mieltä. Meitä syntyi samana vuonna 1951 yli 100 000 suomalaista ja tänään vain puolet tästä. Onko tämä liian vaikea yhtälö ymmärrettäväksi ja korjattavaksi hyvissä ajoin? Miten meille saattoi syntyä kymmenen hallitusta, jotka eivät kyenneet hoitamaan asiaa ajoissa? Miten saatoimme menettää vuosikymmenen? Osaat voittaa, Hannibal, mutta et käyttää voittoasi. – ”Vincere scis, Hannibal, victoria uti nesci.”

Suomen Akatemiaan (1939/1947) perustettiin vuonna 1961 kolme uutta toimikuntaa ja lyhyessä ajassa syntyi suuri määrä uusia toimia teollisuuden sekä tutkimus- ja kehittämistoiminnan vahvistamiseksi valtiovallan ja yritysten omin voimin. Olin akatemian tutkijana Lapin ja pohjoisen koskia tutkiessani Kemi- ja Iijoella sekä raportoiden heille, akateemikoille, missä mennään ja kuinka toimia jatkossa. Tiedepolitiikan rakennusvaihe kulminoitui teknologialähtöiseksi ja vuonna 1983 teknologian kehittämiskeskus (Tekes) nousi odotetusti kansallisen kehittämisstrategian symboliksi (Lemola 2001). Vielä tuolloinkin Suomessa innovaatiopolitiikka koettiin institutionaalisena ja se muistutti Yhdysvalloissa käynnistynyttä toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta. Hopea on kultaa halvempaa, kulta hyveitä vähäarvoisempaa. – ”Vilius argentum est auro, virtutibus aurum.” (Horatius).

Toinen innovaatioaalto liittyi läheisesti Suomessa yliopistoihin ja Ouluun vuonna 1981. Kyse oli tiedepuistomaisesta ”science park” keskuksesta muistuttaen etenkin Yhdysvalloissa levinneistä osaamiskeskuksista. Sen synnyssä oli nähtävissä Putnamin (1993) sosiaalisen pääoman kasaumaa. Tuolloin ”klusteri” ei voinut olla perinteinen ja ”porterilainen” (Luostarinen 2005). Jääskeläisen (2001) kuvaamana porterilainen klusteri saapui Helsinkiin vuonna 1990 tai oikeammin vielä tätäkin myöhemmin. Siis samoihin aikoihin, kun Viikin tiedepuistoa viimein käynnistettiin. Kansallisella tasolla osaamiskeskusohjelmaa (innovaatiokeskuksia) esiteltiin käyttäen apuna Oulussa jo vuonna 1981 käynnistettyä teknologiakeskusta. Teimme jotain myös oikein Oulussa. Helsingissä näin parran ja viitan, en filosofia. – ”Video barbam et pallium, philosophum non video. (Gellius).

Maaseudulla ja luonnonvaroihin liittyen vastaava ohjelma syntyi ns. ”agropolis strategian” kautta ja kilpailevia malleja löytyi Ranskan Monpellierin ”agropolis” sekä Suomessa ideakilpailun tuloksena syntynyt kirja(t) ja sen kuvaama ”Agroplis Strategy” (Luostarinen 1991–1993). Malli yhdisti suomalaista osuustoiminnallista liikettä ja japanilaista teknopolista (keiretsuja) sekä internetin, myöhemmin algoritmien mahdollistamaa osaamisympäristöä klustereineen. Malli levisi tiedepuistojärjestelmän verkostojen avustamana ja luonnonvarojen käyttöön myös ympäristöllistä suojelua korostavana globaalina ilmiönä kaikille mantereillemme. Se poikkesi oleellisesti perinteisestä teknopoliksesta, jossa Hakalan (2002) tulkintaa lainaten myös Oulun tapauksessa luova ja innovatiivisena kuvattu organisatorinen prosessi on rakentunut vanhan kokemuksen päälle ja jatkona aiemmalle ”muistille” (Hassink 1999). Sama on todettu vertailtaessa toisiinsa suomalaista agropolis strategiaa vastaavaan ranskalaiseen ja elitistiseen ”agropolikseen”. Näin meillä toimitaan. Näemme mikä on hyvää ja pidämme sitä oikeana, seuraamme väärää. – ”Video meliora proboque, deteriora sequor” (Ovidus).

Verkostomaiset ja klusteroituvat strategiat poikkeavat yliopistojen ympäristöön rakentuvista innovaatio-ohjelmistamme. Yliopisto ja tutkimuslaitos olisivat tuskin yksin riittäneet ilman historiallisen, sosiaalisen muistin ja pääoman läsnäoloa näin mittaviin ja myös maaseudulle leviäviin kulttuurisiin innovointeihin. Niinpä myös Oulussa koettu kansainvälisestikin merkittävä menestystarina ei ollut sattuma, vaan pitkän prosessin tulos, alkaen tervaporvareista ja yhdistettäessä alueelliset verkostot yhteistä päämäärää palvelevaksi klusteriksi. Vielä vähemmän silloin, kun kyseessä oli agropolisten kaltaiset verkostot klustereineen. Toki homogeenisen kulttuurin ja tai talousrakenteen sisällä alueellisia klusterirakenteita voidaan myös ”kloonata” menestyksellisesti, toisin kuin kansainvälisten suurten konsernien kohdalla on mahdollista (Botking 1988, Bullinger 2003). Helpointa on muuttaa ajattelua ja toimintaa, joka perustuu rationaaliseen muistiin, teoriaan, malliin ja käytäntöön sekä tekoälyn kaltaiseen robotiikkaan sen tukena. Se muistuttaa avioliiton sidettä, ei niinkään ystävyyden sidettä. – ”Vinculum matrimonii” – ”Vinculum amicitae.”

Vaikeinta on sen sijaan muuttaa arvoja, normeja ja dogmeja, joihin kulttuurien välillä törmätään (Heikkilä & Heikkilä 2001). Sama pätee Porterin tulkintaan ja Jääskeläisen (2001) kuvaamaan tapaan argumentoida tiedettä käyttäen sellaisia innovaatioaaltoja, jossa hyväksyminen on poliittisesti luonnollisin ja strategiaa vahvistava yhteinen vaihtoehto. Mikäli uusi innovaatio ei jollakin tapaa kohtaa näitä kulttuurien vaihdossa, alueet tuskin muuttuvat ainakaan kovin merkittävällä tavalla (Schuman ym. 1999). Näemme vain parran ja viitan mutta emme filosofia. – ”Video barbam et pallium, philosophum non video.” (Gellius).

Tässä prosessissa yksittäiset innovaattorit eristetään tai oikeammin nämä siirtyvät nykyisen tietotekniikan sallimiin ”persoonattomiin” verkostorakenteisiin. Tätä robotiikka sekä tekoäly hyödyntää nykyisin reaaliaikaisesti, ja on sekä tiedon että pääomien siirrolle nopein vaihtoehto. Luovan teknologian renessanssi on siten seurausta juuri tästä ilmiöstä, ja tarjoaa kulttuurisen kehityksen tärkeimmän vaiheen persoonattomina sekä spatiaalisista rakenteista riippumattomana kulttuurisena aspatiaalisena uudistajanamme. Siinä konsulien tehtävänä on seurata, ettei valtiolle tapahdu mitään vahinkoa. – ”Videant consules, ne quid detrimenti capiat res publica.”

Kansainvälisesti 1970-luku oli hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista. Sen seurauksena tutkimustoiminnan tärkein ohjaaja oli yhteiskunnallinen relevanssi. Harvey Brooksin raportti (OECD, 1971) otti vakavasti tieteeseen kohdistetun yhteiskuntakritiikin. Taloudellinen kasvu ja teknologia väistyivät teknokraattisen ja rationaalisen suunnittelun ja ohjauksen, korporatiivisten elinten toimintaan (Wittrock & Lindström 1984). Siinä viisaus voittaa kohtalon. – ”Victrix fortunae sapientia.” (Juvenalis).

Tosiasiallinen syy tieteen ja teknologian hiipumiseen osana valtiosuunnittelua oli kuitenkin yleislama, sodan jälkeisen pitkän kasvukauden päättyminen ja öljykriisi. Suomeen tämä ei vaikuttanut samalla teholla kuin muihin OECD-maihin johtuen teknologiaprosessin hitaammasta käynnistymisestä ja sen sidoksesta sellaiseen taloudelliseen kauppajärjestelmään, joka edesauttoi jo valtion linjan toteutusta kohti 1990-luvun innovaatiopolitiikka (Lemola 2001, Kuitunen 2001, Luostarinen 2001, 2002). Lemolaa mukaillen Suomi saattoi siirtyä kehityksessään maatalousvaltaisesta ja teolliselta yhdyskuntarakenteeltaan patriarkaalisesta vaiheesta suoraan Yhdysvalloista lainattuun pragmatismiin (Luostarinen 2004, 2005). Toimittiin yhtäläisin ja samalla yhdistetyin voimin. – ”Viribus aequis” – ”Viribus unitis.”

Innovaatiokentän tai sen -aaltojen klusterin sosiaaliset ja kulttuuriset modernin kansakunnan toimintatavat olivat siten nähtävissä myös muualla kuin yliopistojen ja tutkimuslaitosten sekä yritysten tuotekehitysosastoilla ja laboratoriossa. Tähän työhömme asennoiduttiin myös vakavasti ja sitä tuettiin myös maaseudulle sijoitettujen tutkimuslaitostemme työtä tukien (MTT, Metla, Rktl jne.). Tiede toimi samalla myös kansainvälisenä veturinamme yhteistyössä yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa operoiden. ”Vivas, crescas, floreas!” – ”Elä, kasva, kukoista!”

Niinpä tulevaisuudessa se sai tuekseen jatkuvan virran klusteroituneita tekijöitä, etenkin yrityksiä, jotka loivat perustaen yhteisen informaatioteknologian synnylle ja korkean teknologian henkilökunnalla uuden modernin kulttuurin ja innovaatioaallon korkeasuhdanteessa. Niinpä kun muu globaali maailma ajautui odotetusti tiede- ja teknologiapolitiikassaan ns. kyseenalaistamisvaiheeseen, Suomelle jäi aikaa ottaa kiinni jälkeenjääneisyys. Niinpä jo 1970-luvun lopulla Suomi oli mukana jo OECD-maiden kärkijoukossa ja ohitti laman ja öljykriisin pienimmin vaurioin kuin muut OECD-valtiot (Luostarinen 2005). ”Vivere est cogitare.” – ”Elämä on ajattelemista.”

Toki tätä oli pohjustettu jo aiemmin, hyvissä ajoin, luomalla pragmatismin kompleksit määrätietoisesti perustamalla valtion tiedeneuvosto (1963) sekä korkeakoulujen kehittämislaki (1966), Oulun yliopisto (1958), 1960-luvulla Tampereen tekninen korkeakoulu, Vaasan korkeakoulu, Joensuun yliopisto, Kuopion yliopisto ja Lappeenrannan tekninen korkeakoulu sekä Jyväskylän yliopisto. Elinkeinoelämän kehittämiseen tähtäävä Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra perustettiin vuonna 1967, Kehitysaluerahasto 1971 ja VTT organisoitiin sekin uudelleen tavalla. Vuonna 1972 vuorossa oli MTT (Luke) sekä sen verkostot ja laboratorioiden siirto Jokioisiin. Verolakeja korjattiin tutkimusta sekä tuotekehitystä suosivaksi. Luonnollisesti Kauppa- ja teollisuusministeriö sai oman määrärahansa korkeakouluissa ja tutkimuslaitoksissa tehtävää tavoitetutkimustoimintaa varten. ”Volens et vales” – Tahtovana ja mahtavana.

Merkittävin läpimurto syntyi kuitenkin globaalien tiedepuistojärjestelmien kautta ja liittymällä näiden jäseniksi sekä IASP:n että AURP:n verkostoissa pyrkien samalla modenisoimaan oma tiedepuistotoimintamme vastaamaan globaaleihin ohjelmiin ja hankkeisiin sekä samalla osaksi EU-ohjelmiamme. (Luostarinen 1990, 1991, 1992, 1994, 1995, 1998, 1999, 2000, 2001, 2009, 2010). Samalla ohjelmat laajenivat yleiseurooppalaisiksi (European rivers network / ERNI) ja myös koskien Yhdysvaltoja ja Kiinaa (Susdev China). Kiintoisaa on, että näitä jättihankkeita koordinoitiin Suomesta ja tuolloin MTT:n (Luke) toimesta. Näin jatkui aina 2010-luvun lopulle saakka. Tämän jälkeen Suomi ja MTT sanoutui niistä irti siirryttäessä uudelle vuosikymmenelle. Palattiin takaisin vuosikymmeniä aiemmin vallinneeseen toimintastrategiaan ja malleihin. Samalla luonnonvaralaitoksemme yhdistettiin (Luke). ”Vivere est cogitare.” – ”Eläminen on ajattelemista.”

Suomen innovaatio-ohjelmat ja tiede- ja teknologiapolitiikka sekä sen toteutus olivat nojanneet pääosin 1960-luvun pragmatismiin. Samalla myös tälle ajalle perustui infrastruktuurin koko Suomen innovatiivinen tiede- ja teknolohiapoliittinen ohjelmamme ja sen toteutus. Kiintoisaa siinä oli kuitenkin pyrkimys ja halu yhdistää ja integroida oma talous länsieurooppalaiseen liberalismiin, muotoilla kasvupolitiikka kansainvälisen kasvavan korporativismin hengessä työnantajien, työntekijöiden ja valtion yhteistyössä. Mukana oli vain neuvova toivomus. – ”Votum consultativum.”

Hintakilpailukykyä oli parannettava, jolloin laajemmin tunnistettiin tutkimus- ja kehittämistoiminnan osuus etenkin teollisen tuote- ja prosessi- innovaatioiden lähteenä. Juuri tätä tuki Suomessa jo varhain syntynyt suunnitteluideologia, joka asennoitui myönteisesti valtiollisten ohjausmenetelmien luomiseenkin (Immonen 1995). Ongelmana oli lähinnä organisaatioinnovaatiot. Nämä oli sidottu tai tuomittu lupaukseensa. – ”Voti damnatus.”

Nämä korjautuivat kuitenkin myöhemmin tiedepolitiikan oman suunnan muuttuessa yleisen politisoitumiskehityksen mukana 1970-luvulla. Tänään keväällä 2024 tätä on vaikea edes muistaa tai oivaltaa. Avaamatta tuon ajan television. Tämä politisoituminen näkyi etenkin korkeakoulujen alueellisessa ja hallinnollisessa kehittämisessä sekä viimein myös Suomen Akatemian uudistamisessa (Immonen 1995). ”Vox angelica” – ”Enkelin ääni.”

Myös vuosia Suomen Akatemian tutkijana toimineena tuo vaihe oli kipeä ja syntyi myös uusien yliopistojen ja pääkaupunkiseudun välillä vallinneesta kehityspolkujen eriaikaisuudestamme. Tämä on lopulta hyvin suomalainen ilmiö myös osana aluepolitiikkamme ja sen toteutusta viimeisimpänä sote ja sen ilmiöt maakunnallisesti sitä seuraten ja valtion pääosin verotuloista rahoittamana. ”Voti domnatus.” – ”Tuomittu lupaukseensa.”

Niinpä myös edellisen vuosituhannen puolella kansallisen innovaatiojärjestelmän taustalla vallinneet mielipide-erot olivat poliittisia, sukupolvien välisiä, alueiden välisiä ja eturyhmien välisiä (Michelsen 1993, Immonen 1995, Luostarinen 1994). Näin jälkeenpäin näiden merkitys on nähtävä vähemmän dramaattisena ja korostettava maan joustavaa sopeutumista kiristyvään kansainväliseen kilpailuun. Myös jatkossa on pyrittävä suuntaamaan tuotantoa, kansainvälisen tuotannon huomioon ottaen, tuottavimmille aloille. Takavuosien rasite luonnonvarojen jalostuksessa on toki jo taakse jäänyttä elämää. Vai onko sittenkään? ”Vorago rei publicae.” – Yhteiskunnan (tuhoava)nielu.

Vuosituhannen vaihtuessa Suomella meni taloudessa hyvin, teknologiayritykset menestyivät. Elintaso Viroon oli suuri. Ongelmana oli kuitenkin omahyväisyys ja tyytyväisyys. Kun suomalaiset olivat saavutuksissaan tyytyväisiä ja pohtivat raporteissaan syitä onnistumiselleen, virolaiset jatkoivat työtään yömyöhään. Virolainen verojärjestelmä kannusti heitä jatkamaan ja ottamaan myös riskejä. Neuvostomiehityksen jälkeen oli kehitettävä jotain kokonaan uutta. Vaikka kaikki ei menisi kuten Strömsössä muutaman vuoden kuluttua, elintaso oli joka tapauksessa kohentunut. Se muistutti takavuosien Suomea ja pienviljelijöitä pelloillaan. Perinteistä painolastia ei ollut ja uusia ratkaisuja syntyi harva se päivä. SE oli kuin salainen puhe tai Jumalan ääni. – ”Vox clandestina” – ”Vox Dei.”

Virolainen tarina ja sodanjälkeisen Suomen tarina kertovat samanlaista tarinaa. Hädin tuskin maltat mennä nukkumaan. Ulkoinen asema on herkkä, mutta ote elämään optimistinen. Ikään kuin muita vaihtoehtoja ei olisikaan. Koteja rakennetaan, lapsia syntyy. Nyt on toisin. Syntyvyys on alamaissa ja investoinnit kadoksissa, motiivi mitä sattuu. Koulutustason pysähtyminen on pelottava kuva ajastamme. Ikääntyneet vaarit alkavat tehdä kolmatta tai neljättä väitöskirjaansa. Taso nousee mutta sille ei ole enää mitään käyttöä Suomessa. ”Vox populi, vox diapoli” – Kansan ääni on paholaisen ääni. Sosiaalisen median hälyä.

Jos alat puhua muutoksen tarpeesta, saat halolla päähän ja oksapuolella. Muutokseen liittyy uhkakuvia. Päätoimittaja Matti Kalikoksi on havainnut saman kuin minä (SK 18.04.2024). Pessimismi on se, joka löytää tukea maailmankuvalleen. Vaikka Suomi on maailman vauraimpia kansoja, mielessä on vain velkataakka, supistuvat palvelut, pienenevä kansakunta, oirehtiva ihminen ja luonnon tasapaino. Kesäkin näyttää hylänneen meidät. Lunta sataa vappuna. Sodat ovat palanneet nekin arkeemme. Poliitikko puhuu pakosta ja vaihtoehtojen puuttumisesta. Kansa haluaa tulla petetyksi, petettäköön siis. – ”Vulgus vult decipi, ergo decipiatur.”

Lapset ovat edelleen kuitenkin tulevaisuutemme. Yhteinen päämäärä tulisi olla heidän tulevaisuudenuskonsa vahvistaminen. Julistuksilla ei ole merkitystä, jos niillä ei ole samalla katettakin. Paremman tulevaisuuden tavoittelu on oltava uskottavaa. Jos on ongelmia, niihin on tartuttava. Työelämäuudistus on muutakin kuin henkien taistoa. Myönteinen tulevaisuudenkuva puuttuu sieltäkin. ”Vanitas vanitatum” (Raamattu, Saarn. 1:2) – Turhuuksien turhuus.

Jälleenrakennuksen aika oli kultaista aikaa. Silloin motiivina oli hankkia tulevalle sukupolvelle parempi elämä. Kasvavaa tavaramäärää ei tavoiteltu. Mitä nyt ehkä sijoitusmielessä tai mukavuutta etsienkin. On oltava kunnon motiivi, mahdollisuudet ja houkuttelevat tavoitteet. Yksikin riittää. Virolaiset hädin tuskin malttavat mennä nukkumaan. Sama tauti kuin eläkkeellä olevalla professorilla. Tulevaa innokkaasti odottaen. Purjein ja airoin – ”Velis et remis.”

Niinpä toiseen vaiheeseen kansainvälisessä aallossa piskuinen Suomi haki jo selvästi osaamisensa kriittiset tekijät ja kykeni löytämään niille kasvualueetkin. Fokusoimaan ajoissa tietoteknisen osaamisen. Oulussa, yliopistossamme, tuo vuosi oli 1970-luvun aivan alussa. Olimme muita edellä ja se meille myös kerrottiinkin. Helsinki tuli yliopistoineen kaukana jäljessä. Turku oli hivenen paremmin hereillä. Professori Uuno Varjo kiersi nämä yliopistomme kerran kuukaudessa ja raportoi meille havaintonsa. Se oli ikävä kyllä totta. Matkasimme myötäisillä tuulilla. – ”Ventis secundis.”

Yhteiskunnassa, jossa innovaatio oli saanut vahvasti teknisen ja korporatiivisen sisällön, yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö, jossa innovaatio on kytketty tiedon, taidon ja pääoman piilaaksoihin – yrittäjän kootessa nämä palaset yhteen – oli Suomessa vielä kaukana tulevaisuudessa. Omavaraiset ja itsenäiset teolliset miljööt, jossa informaatiota tuotettiin yritysten omalla tutkimustoiminnalla yhteistyössä monialaisiin tiedeyhteisöihin, olivat vielä kauan hankeasteilla ja ensimmäinen orastava hanke syntyi Oulussa 1970-luvun lopulla. Siis samaan aikaan kun omat opiskeluni siellä käynnistyivät. Vielä kauempana olivat ajatuksemme ja niiden realisoituminen oppivista alueista ja aluetaloudesta osana innovaatiotoimintaa, maantiedettä. Edessä oli runsas määrä kirjoja ja imeliä sanoja. – ”Bona copia librorum” – ”Blanda verba.”

Vielä kauempana olivat ajatuksemme ja niiden toteutukset oppivista alueista ja aluetaloudesta osana innovaatiotoimintaa. Toki hankkeita toteutettiin maaseudulla ja klusterirakenteisina tutkimusohjelmina hakien kokeilukohteita läheisistä kunnistamme. Niinpä 1990-luvun puolivälin ja EU-ohjelmien myötä Suomi oli kuitenkin siirtymässä osaksi verkostotaloutta, klusteriohjelmia sekä innovatiivisia osaamisympäristöjä keskusalueineen. Maaseutukin oli yhteistä omaisuuttamme. – ”Bona communia.”

Tyypillisiä olivat lisäksi hankkeet, joissa kokonaiset kunnat ja niiden hallinto alkoi rakentua osaksi luonnonvarojaan, mutta myös tavoitteena menestyä kilpailussa kuntien menestyksestä Oulun kasvavan teknopoliksen tarpeita ennakoiden. Yksi tällainen ohjelma olivat runsaat turvesuot ja Oulun energiantarve. Ylikiimingin kunnan kohdalla hanke onnistui täydellisesti ja johti myös kunnan menestymiseen kilpailtaessa koko laajan Oulun talousalueen paikasta aluksi sen köyhimpänä kuntana jopa valtakunnallisessa vertailussa. Menestyksen myötä kunta kohosi yhdeksi vauraimmista maaseutukunnistamme ja oli myös valmis liittymään Oulun kaupunkiin ensimmäisten joukossa, hakien myös tästä sellaisia etuuksia, joita valtio tuolloin kunnille tarjosi (Luostarinen 1976, 1978). Ja joka antaa pian, antaa kaksin verroin. – ”Bis dat qui cito dat.”

Ympäristö- ja aluepolitiikassa innovaatioprosessi ja -kasvatus oli sen sijaan jäänyt kauemmas mopen osille osana kansallista fokusointia, olkoonkin että Etla-tiedon klusteritutkimuksen pääraportissa (Hernesniemi ym. 1955; Kansallinen kilpailukyky ja teollinen tulevaisuus) nopeimmin kasvaviksi klustereiksi todettiin telekommunikaatio- hyvinvointi- ja ympäristöklusteri. ”Blanda verba” – ”Bona communia”. Imeliä sanoja – Yhteistä omaisuutta.

Tutkimus tarkasteli kaikkiaan yhdeksää teollista klusteria. Ne luokiteltiin vahvoiksi (metsä nyt luonnollisesti), keskivahvoiksi (perusmetalli, energiateknologia) potentiaalisiksi (telekommunikaatio, hyvinvointi, ympäristöteknologia, kuljetus) ja latenteiksi (rakennus, elintarvike). Kiintoisaa on, että raportissa innovatiivisuus ja innovatiiviset ihmiset on luokiteltu puhtaasti sattuman kohdalle. On siis sattumaa, että suomalaisissa klusterirakenteissa sen tuotannontekijöissä innovatiiviset ihmiset ovat oikeassa asemassa. Innovaatiotutkimus ja persoonallisuus, ihmisten luokitus klustereissa, oli ajan henki. Eikö sitä tunnettu? ”Bellum omnium contra omnes” (Platon) – Kaikkien sota kaikkia vastaan.

Tämä oli yksi keskeisimmistä tekijöistä käynnistettäessä nyt käsillä oleva tutkimus ja sen referointi innovaatiorakenteiden selvitystyössä yritystasolla sekä etenkin hakien innovaatioyrittäjiä ja ihmisiä ohi ”sattuman”. Näitä julkishallinnon sisällä tehtyjä hankkeita toteutettiin myöhemmin mm. Savossa (Iisalmi, Pielavesi), Karjalassa (Keski-Karjala) mutta myös Oulun lähikunnissa ja kaupunkitutkusten yhteydessä esim. Raahessa ja Rovaniemellä sekä Lounais-Hämeessä (Luostarinen ym. 1976, 1979, 1980, 1981, 1983, 1984,1989, 1991, 1992, 1994, 2000, 2002, 2003, 2006). Hyvän tahtoisen paimenen kuuluu keritä laumansa, ei nylkeä. – ”Bono pastoris est tondere pecus, non deglubere.” (Tiberius).

Se että tuloksia on syntynyt etenkin jokilaaksoissa ja myös globaalina tutkimuksena, ei ole sattuma, kaukana siitä. Julkaisutoimintani innovaatiopolitiikan ja sen tulosten synnyn yhteydessä on satoja, ehkä tuhansia artikkeleita sisältävä. Lähdekirjallisuutta voi hakea myös tuoreimmista julkaisuistani ja prosessin etenemistä nykyisin myös näkyvänä osana uusinta teknologiaa, algoritmeja ja robotiikkaa. Näin julkaisut ylettyvät myös tälle vuosikymmenelle ja vuodelle 2024. Ikävä kyllä meillä on takana myös menetettyjä vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Paljon lukematonta tutkimusta. Bono animo – Bono consilio – Nuhteettomalla mielellä ja hyvällä aikomuksella tehtyä.