Yleisradio (Yle) ja sen johto (tänään Atte Jääskeläinen) on myrskyn silmässä yhdessä pääministerin kanssa. Näin käynnistin kirjoituksen, joka käsitteli Matti Vanhasta pääministerinä ja tuppilautoja jo ennen kuin Vanhanen ehti järjestää omaa tiedotustilaisuuttaan, jossa hän haastoi mediamme ja käsite “tuppilauta” tuli heille tutuksi. Niitä lautoja ei kivitalosta löytynyt ja ainut puinen kirjahylly oli sekin tuppilaudoista tehty ja ostokuitit tallessa. Pääministeri kutsui mediat kuultavaksi ja vaati selitystä. Sitä haettiin myöhemmin Ylen pääjohtajan eron jälkeen JSN:n toverituomioistumesta. Toverit antoivat vapauttavan päätöksen toimittajalle. Kaveria ei jätetty. JSN:n vetäjä ja toimittajaveteraani Pekka Hyvärinen poistui ovet paukkuen ja erosi tehtävästään, siinä missä hänen edeltäjänsäkin, nuhteettomiksi ja moraaliltaan korkeasti arvostetut suomen kansalaiset maaherroista (Kivistö) alkaen. On tuulinen paikka pyrkiä tuomitsemaan toverituomioistumessa sellaista toimittajaa, jolle on annettu tehtäväksi hoitaa maalle uudet vaalit ja hallitus.

Matti Vanhasen aikainen tuppilauta-gate ei ole sama kuin tämän päivän Sipilä-gate. Niissä on kuitenkin yhteisiä piirteitä ja ne löytyvät Ylen sisältä. Yle verovaroin ylläpidettynä laitoksena ei ole sama asia kuin kaupalliset mediamme. Se on osa mediayhteiskunnan poliittisia käänteitä ja jännitteitä, jossa johtaja ei voi toimia enää kuten takavuosina Repo-radiossa, jolloin radiotamme myöhemmin rauhoitteli Erkki Raatikainen joviaalilla tavallaan ja sietäen pääministeri Kalevi Sorsan purkauksia puoluetoverina ja ovet paukkuen. Samaan aikaan Kekkonen lähetteli omia myllykirjeitään maakuntalehdillemme. Se aika oli ja meni. Tämä oma aikamme ja hydridiyhteiskunnan kouristelut on aivan eri tason paikka poliittisille toimijoillemme ajattomassa ja paikattomassa maailmassa eläen. Vanhat temput olisi osattava unohtaa ja oppia koko ajan uusia. Poisoppiminen on vaikeampaa kuin uuden oppiminen keski-ikäisille miehille.

Elämme kokonaan uudessa yhteiskunnan hybridivaiheessa ja sen kouristelut eivät kuulu Ylen tehtäviin ja toimenkuvaan muuten kuin ilmiön mukanaan tuominen yksittäisten tapahtumien kuvaajana. Ei niiden aiheuttajana saati ohjailijana ohi kriisissä jo kauan eläneiden demokraattisten instituutioittemme, puolueitten kanssa pelaten ja valtaa sieltä hamuten. Sekin aika oli ja meni. Senkin poisoppiminen vie aikansa.

Analyyttinen tiedottaminen Yhdysvaltain, Venäjän, Kiinan ja Etelä-Amerikan reaaliaikaisista tapahtumista rinnan omien tapahtumiemme kanssa ei tahdo oikein onnistua kriisipesäkkeineen kohta 10 000 miljoonan ihmisen planeetalta perinteisten paikallisuutisten ja ilmoitusten rinnalla. Huolehtien samalla ihka tavallisen kansalaisen medialukutaidosta ja tiedon tarpeista sosiaalisessa mediassa päätoimittajana omaa sivuaan ylläpitäen. Sellainen kun johtaa vain salaliittoteorioiden rakenteluun ja valeuutisiin.

Ei ole epäilystäkään etteikö pääministeri, oli hän sitten Sorsa, Lipponen, Vanhanen tai Sipilä, elä koko ajan suurten paineitten alla. On aivan varmaa, että mukana on sekä henkilökohtaisia, omaan lähiyhteisöön ja perheeseen että jättimäiseksi paisuneen viran hoitoon liittyviä jatkuvia paineita. Niiden käsittely medioissamme on nykyisin vain erilaista kuin takavuosina, jolloin niitä saattoi jopa maalaisliittolaisena pyrki hallitsemaankin omien maakuntalehtiensä kautta. Nyt se ei ole mahdollista.

Sama pätee mediaan, joka ei ole ikivanhaa printtimediaa eikä sillä ole myöskään sosiaalisen median ja sen sähköisten tuotteiden kohdalla muita ohjaajia kuin reaaliaikainen sosiaalisen median talous ja strategia. Kun sen hyväksyy ja asettaa itsensä paikalle, joka on edes lähellä adventtia ja jouluaikaa elävän ihmisen arkea, silloin pääministerin käyttäytyminen alkaa tulla ymmärretyksi myös emotionaalisena ilmiönä ja ihon alle mennyt provosointi aiheutti reaktion, jota hän pyysi anteeksi, mutta ei sitä tietenkään voinut saada. Media kun on nykyisin väline, jolta ei voi pyytää anteeksi. Ei ole ketään joka ottaisi pyynnön vastaan tai antaisi synninpäästön Paavin kirkon tapaan eläen.