Onko yhydskuntatyö, kylätoiminta, yhteisöllinen aktiivisuus jne. heikon valtion merkki. Onko yhteisön turvallisuuden yhteinen ylläpito merkki heikosta valtiosta? Onko media, jossa kansalaiset itse viestivät toisilleen, tekevät uutiset itse, merkki heikosta mediasta? Helsingin Sanomat kirjoittaa kuinka näin on. Kun valtio hoitaa kaiken kuuluisiko sen maksaa myös verot?

Rapautuva aluetalous ja yhteisö

Yhdyskuntatyön ja yhteisöllisen osaamisen, kylätoiminnan, siirsi kyliimme yliopisto. Sitä kutsuttiin osallistuvaksi tutkimukseksi ja tätä varten kerättiin suuret määrät alan tutkimusta ja suunnittelukäytäntöä. Meille myönnettiin kylätoiminnasta ns. pikkunobel kun suurempaa ei ollut tälle tutkimusalueelle tarjolla.

Osallistuvan tutkimustyön aktiviteetti on nukahtanut. Se muistuttaa suomalaista mäkihyppyä tai ampumahiihtäjiä lukuunottamatta Kaisa Mäkäräistä. Urheilu ja liikunta on osa normistoa ja yhteisöllistä aktiviteettia. Kilpaurheilu hyväksyttyä ja arvostettua.

Kun Helsingissä tehdään jotain vähänkin merkittävämpää, se on kansallinen projekti. Kun sellaista yritetään kehä kolmosen ulkopuolelle se muuttuu aluepolitiikaksi. Kuka meillä rapauttaa koko ajan yhtenäisen kansakunnan identiteettiä ja sen normistoa, moraalia?

Kun Kainuussa työllistetään yli tuhat ihmistä kaivostoiminnassa, kuka yrittää tehdä siitä liki rikollista elämää ja esittelee sen sellaisena myös kulttuurimme tuotteena, elokuvana. Mikä on motiivina kun tällaista työtä toteutetaan ja vielä salaa avoimessa yhteiskunnassamme.

Eurooppa on hakemassa paikkaansa globalissa maailmassa samaan tapaan kuin aikanaan euro valuuttana muiden valuuttojen joukossa. Ensin syntyy valuvirheitä ja niihin haetaan sitten korjauksia. Nyt valuvirheet on kansallisten valtioitten tavassa toimia rajoineen. Siis demokratiassa kansallisvaltioiden sisällä se toteuttaen.

EU:lla ovat omat puolueensa ja demokratia, kansallisvaltioilla omansa. EU ei kiinnosta vaaleineen kuten kansallisvaltiot ja niiden omat vaalit, myös paikalliset vaalit ja demokratia siellä. Rapautetaanko sitä EU:n omalla näennäisdemokratialla ja raskaalla byrokratialla?

Kun valuvirhe on näin näkyvä ja mittava, poliittinen kädenväääntö siitä, miten asennoitua kansallisvaltioitten omaan demokratiaan ja rajojensa valvontaan, kyse on myös pohdinnasta, johon olisi tullut valmistautua jo hyvin varhain. Nyt on jo korkea aika pohtia myös sitä, miten asennoitua niihin valtioihin Afrikassa, joiden koko on jo vuonna 2050 suurempi kuin koko vahan ydin-Euroopan.

Olisiko järkevää antaa Puolan ja Unkarin, Pohjolan, kehittyä tavalla, johon ei puututa pyrkien vaikuttamaan niiden sisäisiin ja kansallisuudesta syntyviin kulttuurisiin erityspiirteisiin ja suhteisiimme vaikkapa tulevaan Afrikkaan.

Yhteinen identiteeti kadoksissa

Eurooppalainen identiteetti on vailla sellaista taustaa, joka tekisi siitä erityisen vahvan geopoliittisen vaikuttajan. Eurooppa ja sen identiteettiä vahvasti leimannut nationalismi, kilpailu ja etenkin tänään esimerkkinä kilpaurheilu, on kokenut uskomattomia kolhuja. Tämä koskee sekä jalkapalloa että yleisurheilua. Korruptio, kiristäminen ja uskomattoman laajalle levinnyt vilppi mm. autoteollisuuden piirissä ovat ajallemme leimallisia. On syytä pohtia, ovatko ne oire jostakin vaiko mahdollisesti sellainen kulttuurinen ilmiö, jonka reunaehdot ovat jääneet pohtimatta EU:n sisällä laajemminkin. Elämme nyt Euroopassa, jota ei voi olla enää 2050-luvulla. EU ei voi olla sellainen prosessi, joka antaa mahdollisuuden poikkeukselliseen vilppiin ja rikolliseen tloimintaan sen ydinvaltioiden toimesta.

  Koko EU:n syntyproseein ajan sen yhteisiä päätöksiä ei ole kyetty noudattamaan, tai niitä ei ole edes mahdollista noudattaa, loukkaamatta samaan aikaan kansallisvaltion omia normeja, joissa vaikkapa vapaa liikkuminen ei ole ollut Schengenissä aikanaan sovitun oloinen prosessi. Murtumat EU:n sisällä valuvirheineen ovat muutaman vuoden aikana osoittautuneet varmaan oletettua suuremmiksi, eikä niitä voi enää pitää valuvirheinä, vaan rakenteellisesti sopimattomien palojen sovittamisena sellaiseen kokonaisuuteen, jossa ne eivät ole koskaan olleet “kotonaan”. Se että ne olisivat uskottavia toimijoita vuonna 2050 on mahdoton yhtälö muuualla tapahtuvan kehityksen rinnalla. Niin rajuja nuo muutokset ovat koko ajan niin Aasiassa kuin Afrikassakin. EU ei voi enää palvella vain sen ydinalueen etuja unohtaen kokonaan sen kauniit periaatteet ja tyhjät lupaukset.

Alueiden Eurooppa on tällainen koko ajan muuttuva osa globalisaatiota, jossa suhde niin Turkkiin kuin Venäjään ovat ongelmallisia operoimalla vain yhteen suuntaan, EU:n ydinvaltioiden,  ja loukaten näin vaikkapa Suomen taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia suhteita Venäjän ja Pietarin valtavalla vaikutusalueellamme. Voitto yhdellä suunnalla näytää vaativan valtavia uhrauksia toisaalla eikä vanheneva ja rapautuva aluetalous voi olla kasvavan byrokratian tuoma tavoite Brysselissä ja Strasbourgissa operoiden. Alueiden Euroopan omat vahvuudet ovat nyt koko ajan uhattuina.