Lista hallituksen saavutuksista lyheni jälleen, kirjoittaa tämän päivän Helsingin Sanomat. Jatkossa kuitenkin vaikeusaste soten rakentelussa kasvaa, kun mukaan tulee mm. rahoitus ja se kerääminen kunnilta, Kelalta, valtiolta, työnantajilta jne. sekä huolehtien samalla, että uusi hallinto ja rahoitus myös  parantavat suomalaisten tasa-arvoa terveyspalvelujen saannissa sekä ovat myös säästöjä tuovia, ei vain niitä lisääviä, kuten nyt näytti käyvän mm Forssan talousalueella.

Ikuinen maakuntamalli ja Venäjän raja

Väliportaan  hallinto on ollut keskustan ohjelmassa jo vuosikymmenet ja maakunnat siinä keskeinen väline. Kun läänit katosivat, tämä vaihe jäi ikään kuin hoitamatta ja se on nyt jälleen hallituksen pöydällä. Kun  pöytä on mahdollisimman puhdas, malleja voidaan hakea useampiakin ja niistä räätälöidä kullekin aluetaloudelle omansa. Oleellista on, että elämme jo aikaa, jossa regionalismi rajoineen on kadonnut ja korvautunut ajattomalla ja paikattomalla spatiaalisella  ja monelle myös mentaalisella elinympäristöllä.

Samaan aikaan, kun aika ja paikka alkoivat kadota, mukaan tuli voimakas tarve hakea ihmisen omaa identiteettiä ja myös kierrättää niitä luonnonvaroja, joilla on aina dimensio paikkaan, josta ne ovat lähtöisin. Näin maantieteelle ei voida mitään vaikka tieto kulkisikin sähköisesti ja elämämme olisi tältä osin virtuaaliympäristössä koettua tviittaamista tai visertämistä, naamakirjassa yömmekin viettävää; historia pitkä mutta elämä ja valtio lyhyt sen raamittajana maakuntineen ja kuntineen.

Kun Mihail Sergejevits Gorbatsov vieraili Oulussa, kuuntelin hänen puheluaan Nokian kännykällä Moskovaan piilotuen toimittajien joukkoon. Hän oli meille yliopistossa ja teknologiakeskuksessa sekä tiedepuistossamme haluttu vieras glasnostin ja perestroikan  isänä. Leikkuupuimurin kuljettajan pojasta oli tullut Neuvostoliiton vapaan ja humaanin demokraattisen järjestelmän ikoni ja tunsimme kuinka historia hyväili meitä noina lyhyinä hetkinä pienessä pohjoisessa kaupungissamme.

Inhorealisti Korhonen taas äänessä

Suomen Kuvalehti on tehnyt laadukasta työtä tuosta ajasta ja sen palaamisesta tähän hetkeen, jolloin Gorbaa ei pidetäkään enää suurena vapahtajana Venäjällä mutta länsi antaa hänelle Nobelin ja arvostaa edelleenkin. Kun muutoksia tehdään nopeasti ja radikaalisti, tuloksena voi olla jotain vallan muuta kuin tavoiteltu vapaus, monipuoluejärjestelmä, kukoistava talous sekä läntisen demokratian hyvinvointiyhteiskunnan ideologia.

Jenkkien tapa halata hengiltä ei ole vieras ilmiö tänäänkään. Suomalaiset uskovat kuin lapset sopimuksiinsa Naton kanssa ajattelematta, mitä allekirjoittavat, kirjoittaa tänään Keijo Korhonen ja tekee ikäviä kysymyksiä. Entäpä jos Venäjä ymmärtääkin ne toisin kuin suomalaiset sinisilmäisyydessään? Onko niin, että meiltä puuttuu jo kansainvälisen juridiikan perusopinnotkin, emmekä ymmärrä tätä yhtään sen enempää kuin Kreikan kanssa tehtyjä sopimuksiamme? Valtiot velkojensa maksajina ja ottajina ovat kokonaan eri asia kuin sinä ja minä yksityisinä henkilöinä.

Suomen ongelmat ovat kovasti vaatimattomampia kuin neuvostovenäjän kouristelut. Tapa henkilöidä ne yhteen mieheen, Gorbaan ja hänen kertomukseensa,  on mediamaailman  varmin tapa pilata aiheensa käsittely siinä missä aloittaa stereotyyppien esittely siirtyen maantieteestä historiatieteisiin ja kirjoittaen Venäjästä ja sen tsaasreista. Mitä suurempi tuo valtaisa muutos on ollut, sitä harvempi vaikuttaa sen hoitaneen, kuten Hitler ja Stalin aikanaan toisen maailmansodan osana omaa historiaammekin. Ei kai se näin helppoa ollut ja tapahtunut parin miehen mallina?

Tutkijalle käsittämätön ilmiönäkin

Eduskuntatutkimuksen professori Markku Jokisipilä Turusta kauhistelee, kuinka miesmuistiin ei ole nähty näin surkeasti kaaduttua mahalaskua pitkään valmistellussa poliittisessa uudistuksessa. Soteen ja kuntarakenteisiin oli ladattu niin paljon paukkuja ja tulokset olivat niin vaatimattomia, ettei vastaavaa taida ollakaan historiassamme.

Jokisipilän mielestä tuijottelu hankkeen läpimenoon perustuslakivaliokunnassa oli viimeinen pisara ja siihen hukattu aika sekä loppukiri oman aikamme kuvajainen. Aiemmin hankkeesta ei oltu tehty lainkaan realistisia vaikutusarvioita, tuijotettiin vain juridiikkaan. “Se on kauheaa kun ajattelee, että kyseessä on kokonaisuudistus, joka vaikuttaa vuosikymmeniä eteenpäin”, hämmästelee kokenut professori Turusta toimittaja Sanna Nikulan kirjoittamassa artikkelissa. Tutkijan on lähdettävä kentälle ja kyllä ne ongelmat alkavat siellä avautua, kuten koskisodissamme aikanaan.

Olen samaa mieltä kollegan kanssa Turussa, jossa itsekin olen toiminut tutkijana ja opettajana vuosikymmenet. Samoin siitä, kuinka teknisjuridisen ohjauksen rinnalle poliitikkomme tarvitsevat nykyisin välttämättä myös todellisten vaikutusten laskijat ja asiantuntijat, jolloin aivan hirvittäviltä virheiltä vältyttäisiin.  Meillä syntyvät vahingot eivät ole neuvostovenäjän mittakaavassa pohdittavia, mutta sitäkin konkreettisempia yksilön ja yhteisön kokemana ja monen yrittäjän tai veronmaksajan koko elämän pilaavina virheinä.

Aitoja mokia jonka sinä maksat

Erikoistutkija Ville Pitkänen kauhistelee taas sitä, kuinka isot ja heikosti valmistellut, paljon rummutetut hankkeet ja ohjelmat kaatuvat kuin dominopelissä. Samalla kuitenkin hautaan todistella, kuinka tehty työ ei ole mennyt hukkaan. Se ei ole totta, päinvastoin. Menetetty aika on rahaa ja poissa taloutemme ja terveytemme hoidosta, niistä tavoitteista, joita ohjelmille aikanaan oli asetettu.

Varmaan Gorbatsovin pyrkimykset olivat aitoja ja ei meistä kukaan epäile, etteikö menneen eduskunnan työt tarkoitettu palvelemaan hyviä tavoitteita.  Se, että epäonnistuttiin, liittyy edustajiemme henkilökohtaiseen taustaan ja järjestelmään, jossa hyvät asiat ja esittäjät ovat kiertämässä eduskuntamme.  Jos joku on jotain sellaista esittämässäkin, se on kaadettava ihan vain siksi, ettet itse tai puolueesi ole sitä esittämässä, kirjoittaa mm. eduskunnan jättänyt demareitten kolmannen polven edustaja Heli Paasio ja tarttuu oikeaan asiaan.

Poliitikko, jolta puuttuvat riittävä koulutus ja elämänkokemus, tiede sen palvelijana sovelluksineen, ei kykene käyttämään asiantuntijoita, ei edes tiedä mistä heitä voisi löytää ja mitä sanottavaa heillä mahtaisi olla edustajillemme. Esteenä on myös heikko itsetunto, suomalainen perustautimme ja narsismin häiriöt.

Tämä on samalla demokratian kriisin ydintä ja liittyy myös puolueittemme kyyttömyyteen käsitellä rutiinista poikkeavia poikki- tai monitieteistä aineistoa ja lukuisten mallien rinnakkaista vertailua. Kun mallit ovat lisäksi monikulttuurisia, usein muualta kuin Suomesta lainattuja, niiden  muuttaminen  Suomeen sopiviksi vaatii sekin kokonaan oman asiantuntijansa tai asiantuntijatiimin.

Meiltä kun usein puuttuu joitakin avaintekijöitä, jotka meille lainatuissa malleissa ja ohjelmissa toimivat kyllä jossain muualla; Saksassa, Ruotsissa, Islannissa, mutta eivät oikein sovi meille lainkaan.  Kirjoitin tästä mm. toisessa väitöskirjassani malleineen.

Sama pätenee neuvostovenäjään ja sen kykyyn hakea oma tiensä joutumatta välillä perikatoon. Oleellista on, ettei nykyiseen, kaiken aikaa mutkikkaampaan maailmaan ja sen yhteiskunnallisiin tehtäviin, poliittisiksi vallankäyttäjäksi, haeta henkilöitä, joiden paikka on jossain muualla kuin yhdyskunta- tai aluesuunnittelun ydinfyysikon tai aivokirurgin tehtävissä.

Gorbatsov kertoi olleensa järkyttynyt tuntemiensa miesten petturuudesta. Moni tiedettä tekevänä taas tietää, kuinka olisi järkyttynyt, jos kollegat eivät olisi myös mätämunia, pettureita tai petoksen petosta harjoitelleita veijareita. Se on osa tätä elämäämme.