HS, tänään:

”Venäjän-tuntija, ulkopolitiikkajohtaja Ian Bond kehottaa Suomea muistamaan, että EU:n yhtenäisyys luo turvallisuutta. Bondin mukaan Venäjä etsii nyt EU:n heikkoja lenkkejä. Heikot maat Venäjä voi ottaa silmätikuikseen ja alkaa painostaa niitä erilaisin keinoin.”

Espanja, silloin

Hatarat koalitiot ovat juuri niin vahvoja  kuin niiden heikoin lenkki. Karmaiseva esimerkki lähihistoriasta on Espanjan epäonninen liittyminen Yhdysvaltojen johtamaan ns Halukkaiden koalitioon (”Coalition of the Willing”). Elettiin vuotta 2002, ja Yhdysvallat oli päättänyt iskeä Irakiin.  Se kasasi epäsuhtaisen ”halukkaiden” joukon liittolaismaistaan ja lähti sotaretkelleen tunnetuin seurauksin. Koalitioon liittyneiden maiden kansalaisten haluttomuus oli merkillepantavaa. Espanjan kansalaisista 13 prosenttia olisi kannattanut sotaretkeä, jos sillä olisi ollut YK:n mandaatti tukenaan. Eipä ollut.

1300 espanjalaista sotilasta lähti kuitenkin matkaan ja aloitti Regime changen sitä kuuluisaa Axis of evil:iä vastaan. Taktiikaksi valittiin Shock and Awe. Koalitioon taisi kuulua pari mainosmiestäkin, termeistä päätellen.

Siellä sitä sitten hyökättiin, pommitettiin, valloitettiin ja välillä vartioitiin. Sota sujui vuoden verran niin kuin nyt sotien on tapana sujua.

Mutta sitten tuli maaliskuun yhdestoista päivä.

Kotimaan pääkaupungissa Madridissa räjähti. Yhtä aikaa räjähtäneet selkäreppupommit repivät neljä lähijunaa kappaleiksi. 191 ihmistä sai surmansa ja yli 2000 loukkaantui.

Sota, johon kansalaiset olivat olleet haluttomia alusta asti, oli tuotu kaikkien kotiovelle.

Parlamenttivaalit pidettiin lähes välittömästi iskujen jälkeen. Vastavalittu pääministeri José Luis Rodríguez Zapatero veti johtopäätökset ja ilmotti, että Irakin retki oli ohitse. Leirit purettiin 28.4.2004, ja sota oli Espanjan osalta ohi.

Ääri-islamilaiset olivat osuneet massiivisen liittoutuman heikoimpaan kohtaan ja onnistuneet täydellisesti. Divide at impera. Hajoita ja hallitse.

Suomi, tämä päivä

Äärimmäisen varovaista ulkopolitiikkaa viime vuosikymmenet harjoittanut Suomi on yhtäkkiä tempautunut osaksi suurvaltakahinaa, jota käydään EU:n ja Venäjän välillä. Päätösvallan ytimiin kiirehtiminen on tarkoittanut myös osallisuutta koko unionin ulkopoliittisissa toimissa, ja tämän vuoksi olemme aivan uudessa tilanteessa. Suomi on aktiivinen suurvaltapolitiikan osapuoli, joka uhittelee ilman minkäänlaista turvallisuuspoliittista selkänojaa ydinasevaltiolle, jossa on kolmekymmentä kertaa enemmän asukkaita. Suomi tekee tämän tietenkin osana Euroopan unionia, mutta maamme haavoittuva asema pakottaa väkisinkin kysymään, käyttääkö Venäjä meihin samanlaista hajoita ja hallitse –taktiikkaa, jolla islamistit pistivät Espanjan polvilleen.

En tarkoita, että meidän pitäisi alkaa pelätä pommeja matkalla Vuosaaresta Ruoholahteen. Mutta tarkoitan sitä, että suuri naapurimme signaloi jo nyt hyvin selkein viestein siitä, mikä on maallemme suotavaa ja mikä ei. Osa viesteistä on tarkoitettu valtion johdolle, osa kansalaisille.

Suomi, huomenna?

Aloitin viittauksella HS:iin, joten lopetan samalla tavalla. Minua nimittäin häiritsee melko tavalla se, että lehti nosti juuri tässä kohtaa historiaa esille 27 vuotta vanhan tapahtuman, jossa Finnairin konetta uhkasi neuvostoliittolainen ohjus. Matkustajakoneen tuho oli jutun mukaan vain 20 sekunnin päässä.

Miksi tämä juttu nousi pinnalle juuri nyt? ehkä vastaus löytyy tämän tekstin alussa esitetystä Ian Boydin arviosta: ”Heikot maat Venäjä voi ottaa silmätikuikseen ja alkaa painostaa niitä erilaisin keinoin. ”

Ehkä tuo vanhan uutisen ilmestyminen kaikkien kansalaisten näkyville on vähemmän hienovarainen muistutus siitä, että suurella itänaapurilla oli 27 vuotta sitten mahdollisuus ampua Finnairin koneita alas, ja että sillä on se sama mahdollisuus edelleen.