”En saa happea!” 

Näin silminnäkijät kertoivat naisen huutaneen. Luimme lehdestä: ”Sitten yhtäkkiä kenelläkään ei enää ollut kiire. Nainen peitettiin lakanalla. Hän oli kuollut.” 

Nainen kuoli vartijoiden kiinnipidossa kauppakeskuksessa Espoossa. Tiedämme varmuudella oikeastaan vain sen, että kyseessä oli voimankäyttötilanne: yksi nainen, monta vartijaa. 

Ei kuitenkaan tiedetä, oliko voimankäytölle riittävät perusteet vaiko ei. Sitäkään ei tiedetä, miksi 35-vuotias nainen joutui vartijoiden kiinnipitämäksi ja vaikuttiko se naisen terveydentilaan. Vartiointiliikkeen johtaja on sanonut olevansa ”siinä käsityksessä, että nainen oli tehnyt vastarintaa järjestyksenvalvojien poistaessa häntä liikkeestä”. 

Millaista väitetty vastarinta oli? Mitä nainen oli tehnyt, jotta hänet oli poistettava? Siitäkään ei ole vielä tietoa. Silminnäkijöiden kertomukset eivät viittaa siihen, että nainen olisi ollut aseistettu tai että hän olisi riehunut. 

Sanallinen vastarinta ei oikeuta voimankäyttöä. Jotakin muuta vastarintaa on täytynyt olla, sillä vartijat painoivat naisen maahan ja pitivät naista pitkään paikoillaan. Tapahtumasta kuvatulla videolla näkyy lehtitietojen mukaan se, että vasta noin kuuden minuutin kohdalla uhri käännettiin kylkiasentoon hengityksen tarkastamista varten. 

Sitten tuotiin sydäniskuri. 

Sydän ei enää lyönyt.

*** Myötätunto uhrin puolella: kuka sinä olit? ***

On poikkeuksellista ja äärimmäistä, että ihminen kuolee kiinnipidossa. Naisen kuolema on järkyttänyt kansalaisia syvästi. Silminnäkijöiden myötätunto on uhrin puolella. Hänen on kerrottu olleen hädissään kiinnipitotilanteessa.

Luemme tragediasta mediasta, haluamme tietää tosiasioita. Tarina kuitenkin muuttuu. Ensin kerrottiin naisen reklamoineen liikkeessä ja myyjän hälyttäneen vartijan. Sitten täsmennettiin, ettei nainen asioinutkaan missään ja ulkopuolinen mies oli hälyttänyt vartijat.

Vainajasta liikkui monenlaista väitettä sosiaalisessa mediassa. Kerrottiin hänen olleen äiti, lastenhoitaja ja jopa raskaana. Sitten ilmeni vahva epäily siitä, etteivät nämä tiedot pidäkään paikkaansa. On käsittämättömän häilyä, jos joku levitti tahallaan somessa vääriä tietoja. Miksi?

Onneksi media lopulta äsken julkaisi tietoja naisesta. Hän oli yksinelävä nainen, jota hänen kuolemastaan järkyttyneet naapurit luonnehtivat ”kiltiksi, mukavaksi, iloiseksi, ystävälliseksi, lapsirakkaaksi” lähimmäiseksi. 

*** Perustuslaki on painavin oppikirja ***

Iltalehden mukaan poliisi peruutti 753:n yksityisen turvallisuusalan toimijan luvat viime vuonna. Joulun alla kerrottiin lukuisista järjestyksenvalvojiin kohdistuvista rikosepäilyistä.

Nyt poliisilla on tutkinnan alla epäilyt kuolemantuottamuksesta, mikä tarkoittaa, ettei vartijoiden epäillä toimineen tahallisesti. Tutkinta ehti hädin tuskin käynnistyä, kun videoita jo analysoitiin mediassa. Sosiaalisessa mediassa kiisteltiin siitä, oliko ”kohdehenkilöä” pidelty oikeaoppisessa ”neliraajahallinnasta” siten kuten oppikirjoissa opetetaan. 

Turva-alan koulutuksessa käydään toki läpi kiinnipitoihin liittyviä käytänteitä. Maamme painavin oppikirja on kuitenkin nimeltään Suomen perustuslaki. Perustuslain 7 § kertoo, että jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. 

Sanaa ”kohdehenkilö” ei perustuslaista löydy. Puhe ”kohdehenkilöstä” on modernia uuskieltä, joka etäännyttää ihmisyyden toiminnasta. 

Suomennettuna kohdehenkilö on ihminen. 

Tässä tapauksessa ihminen oli nainen. 

Nainen oli uhri.  

Nainen kuoli.

*** Todellista uhkaa ja kuvitteellista uhkaa ***

Minua on lastensuojelua työni puolesta tutkineena kiinnostanut jo vuosikymmenen ajan se, miten ”uhka” ja ”vakava vaara” määritellään päätöksissä, joissa puututaan äärimmäisellä tavalla kansalaisten vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen. Ohjaavatko tulkintaa aina tosiasiat vai missä määrin subjektiiviset tuntemukset ja oletukset, jopa mielikuvitus ja sepitteet, voivat hallita kokematonta ja/tai alalle sopimatonta työntekijää?

Samaa voidaan pohtia kaikkien kiinnipitojen ja rajoittamisten suhteen, oli sitten kyse laitoshoidossa olevista potilaista tai vartijoiden ”kohdehenkilöistä”. Keskeinen kysymys kuuluu: ”Onko toimenpiteille aina riittävän painavat syyt vai ryhdytäänkö toimiin toisinaan heppoisin syin?” 

Kiinniottoon ja kiinnipitoon on välttämättä oltava erityisen painavat syyt, eikä syyksi riitä aavistus, oletus, ”mutu”, ”hiljainen tieto” tai muu ”selittämätön tunne” jostakin epämääräisestä uhkakuvasta. Yhteiskuntatieteitä ja sosiaalityötä opiskellut ystäväni on pohtinut tarkkailun ja rangaistuksen mekanismeja. Hän teki pienen katsauksen rajoittamistekniikoista ja kiinnipidoista, ja sinäkin voit tutustua aiheeseen THL:n aineiston pohjalta. Siteeraan ystävääni:

”Kansalaisten kaltoinkohtelu erilaisten järjestyksenvalvojien ja laitosyksiköiden henkilökunnan toimesta on vuosikymmeniä jatkunut ilmiö, josta on paljastunut vain jäävuoren huippu. Sosiaali- ja terveydenhuollon ja luultavasti myös vartijoiden koulutuksissa erot ja erotuskriteerit aktuaalisen väkivallan ja työntekijän subjektiiviseen kokemukseen ja tulkintaan perustuvan väkivallan uhan välillä jäävät epäselviksi ja tulkinnanvaraisiksi.”

Myös erot väkivaltaisen ja ärsyttävän tai häiritsevän käytöksen välillä ovat hänestä epäselvät: kriteereitä sovelletaan eri tavoin laitosten sisällä ja välillä niin Suomessa kuin muuallakin. 

Ylireagointiin voi johtaa yksinomaan se, että pelkkä vaativa tilanne tai sanallinen erimielisyys tulkitaan ”keltaiseen vaaraluokkaan” kuuluvaksi aggressioksi ja väkivallan uhaksi. Ystäväni mukaan asiakkaan hallitsematon ja sekava käytös voi olla tulosta laitosten harjoittamasta yli- ja pakkolääkitsemisestä, mutta se tulkitaan korkean aggression ja välittömästi uhkaavan väkivallan ”punaiseen vaaraluokkaan”.

*** Suomi on tuhansien murheellisten pakkotoimien maa ***

Ystäväni siteerasi suomalaista väitöskirjaa, jossa tutkittiin eristyksen ja lepositeiden käyttöä psykiatrisessa hoidossa. Väitöksen mukaan syvään juurtuneet käytännöt ja asenteet määrittävät pakkotoimenpiteiden käyttöä ainakin yhtä vahvasti kuin turvallisuusnäkökohdat ja potilaan oikeudet. 

Tutkimuksen mukaan tavallisin pakkotoimenpiteiden syy oli kiihtynyt ja sekava käyttäytyminen. ”Se mikä oli mielenkiintoista oli, että tähän ei liittynyt sitten minkäänlaista merkkiä väkivaltaisesta tai uhkaavasta käyttäytymisestä”, sanoi tutkija, jonka tutkimus osoitti, ettei lainsäädännöllä ollut toivottua vaikutusta pakkotoimien vähentämiseen 15 vuoden tarkastelujakson aikana.

Maailmalla on yliopistotasolla havaittu, että rajoittamistekniikoiden minimaalisellakin voimankäytöllä voidaan aiheuttaa hengityksen estyminen. Englannin oikeusministeriön tilaaman riippumattoman riskiarvioinnin mukaan jopa 28:lla 66:sta lasten sijaishuollossa käytetyistä rajoittamistekniikoista oli 40-60% mahdollisuus tuottaa hapensaantiin, hengitykseen ja verenkiertoon liittyviä vammoja, joiden seurauksena voi olla kuolema tai pysyvä ja vakava jokapäiväiseen elämään vaikuttava vamma.

Huomionarvoista on, että fyysisen rajoittamisen koulutusten taustalla ei aina ole näyttöä niiden tehokkuudesta tai henkilökunnan saati potilaiden kokemista hyödyistä. Kouluttajina on monenkirjava joukko eri alojen ihmisiä. Koulutusten hyötyjä terveyspalveluorganisaatioille on vaikea mitata, yhtenäistä säätelyä koulutusten sisällöistä ei ole. 

Suomalaistutkijan mukaan kiinnipitokoulutusten puutteena olivat elvytystaitojen ja potilaan voinnin seuraamisen sisältöjen puuttuminen, sekä potilaan tiedottaminen tai mukaanotto aggressionhallintaan. Suomalaisista koulutussisällöistä ei tullut esiin, että asiakkaan mahallaan kiinnipito on kielletty.

Ystäväni kirjoitti: ”On selvää, että niin asiakkaiden kuin työntekijöiden väkivaltaiseen käytökseen on voitava tarvittaessa puuttua myös fyysisesti, mutta rajoittamisen on tapahduttava lainalaisesti ja turvallisesti. Miksi puolustella ja rahoittaa erilaisia toimimattomiksi ja vaarallisiksi osoitettuja kiinnipitokoulutuksia/tekniikoita ja palveluntuottajia, jotka niitä käyttävät?”

Hänestä pitäisi tutkia sitä, kuinka paljon Suomessa on kiinnipidoista vammautuneita, ja mitä mahdollisista valitusprosesseista on seurannut.

*** Mitä jos naista olisi kuultu? ***

Mielestäni Suomessa tavoitteen tulee olla pakkokeinojen ennaltaehkäisy ja radikaali vähentäminen, ei niiden lisääminen. Pakkokeinokulttuuria, kuten kiinnipitojen normalisointia, ei missään tapauksessa tule ottaa osaksi yhteiskuntaamme ja arkeamme. Ei kauppakeskuksissa, ei hoivayksiköissä, ei missään.

Toivoisin toimittajakollegoiden selvittävän rajoittamistoimiin liittyviä asenteita turva-alalla, sekä kiinnipitokäytäntöjä sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköissä kuten lastensuojelulaitoksissa, kehitysvamma-alalla ja vanhusten hoivalaitoksissa. 

On oikein, että sisäministeri on pyytänyt Poliisihallitukselta selvityksen turvallisuusalan valvonnasta.

Kaiken jälkeen tietoisuudessani jyskyttää vain yksi kysymys: ”Mitä olisi tapahtunut, jos naista olisi kuultu?” Hän ilmaisi sivullisten mukaan selkeästi, ettei hän saanut happea. Hän oli hädissään. 

On oletettavaa, että nainen kuoli kauhuun kiehdottuna,

– ja sen kauhun sisällä hän oli ypöyksin.