Kirjoittelen tätä blogikirjoitusta Malmin sairaalassa jossa lapseni on ”hoidossa”. Olemme nyt kahdeksatta viikkoa saaneet tutustua maailman parhaaksi kehuttuun julkiseen terveydenhuoltoon. Tämä matka on ollut hätkähdyttävä monellakin tapaa.

Olemme olleet päivystyksen, osaston sekä kotisairaalan asiakkaina. Kotisairaala saa näistä toiminnoista melko puhtaat paperit poislukien se fakta, että byrokratia estää tässäkin järkevän toiminnan esimerkiksi silloin kun kotisairaalan potilas tarvitsee vaikkapa röntgenkuvauksen. Tuolloin potilaan tulee mennä jonottamaan päivystykseen, josta röntgenlähete voidaan tuntien ja taas tuntien jonotuksen jälkeen kirjoittaa. Vaikuttaa siltä, että kellään ei ole enää aikaa tai kiinnostusta miettiä miten asiat soljuisi järkevimmin, niin järjestelmän kuin potilaan kannalta.

Päivystys on ollut näinä useina käyntikertoina järkyttävää nähtävää. Aivan kuin oltaisiin amerikkalaisessa ghettosairaalassa. Syy ei ole henkilökunnassa, heitä on liian vähän ja he ovat täysin ylikuormittuneita. Lääkärit ovat liian kokemattomia päivystystyöhön. Logistiikka päivystyksessä on lähes naurettava, lähtien jo siitä että kukaan ei näe potilaan nenänpäätä ennen kuin hänen vuoronumeronsa tulee, toisinaan vasta jopa kahden tunnin päästä nk. triagehoitajalle. Jos vaikkapa korkeariskisen oireen omaava rintakipupotilas tulee omin jaloin sairaalaan, ei sitä tiedä kukaan, potilaisiin kun otetaan kontakti suljetun oven takaa vuoronumerolla. Tällainen ei ole laadukkaan akuuttipäivystyksen toimintatapa jos käytävälle saa kuolla ennen kuin kukaan huomaa. Prosessit eivät ole kunnossa ja liian moni asia riippuu henkilökunnasta, ketä kulloinkin sattuu olevan paikalla.

Sairaalassa ei ole välineitä, meidänkin tapauksessa tarvittavat tuotteet tulivat taksilla toisesta sairaalasta. Osa hoitovälineistä pitää tuoda sairaalaan itse. Hoitajia on vähennetty, vaikka potilasmäärät eivät ole vähentyneet. Kivunhoito ei toimi. Diagnosointi ei toimi. Herää kysymys mikä toimii? Vai onko kyse siitä, että vammaisia ei tarvitse tai haluta hoitaa? Olemmeko ainoat, joilla tökkii?

Olen tämän reissun aikana keskustellut usean henkilökuntaan kuuluvan kanssa. He eivät itsekään katso järjestelmän toimivan, mutta mitä he voivat tehdä? Äänestää jaloillaan. Varsin moni niin tekeekin ja tilanne vain vaikeutuu. Ongelmana näyttäisi olevan myös se, että kun työtä on pakkotahtisesti, ei enää riitä energia toiminnan kehittämiseen vaan henkilöstö yrittää vain selvitä kustakin työvuorosta. Kuormitus alkaa näkyä käyttäytymisessä ja lopulta kaikesta kärsivät potilaat.

Tilanteeseen vaikuttaa moni asia. Kun Helsinki kasvaa vuosittain noin 8000 henkilöllä ja samaan aikaan ei tule lisää perusterveydenhuollon palveluja, kotihoidossa on yhä huonokuntoisempia potilaita, vuodepaikkoja vähennetään ja sairaaloita ei tule lisää, käy suppilo liian pieneksi ja palvelut sakkautuu.

Olen jo pitkään sanonut, että julkisen terveydenhuollon ongelmia ei korjata pelkällä rahalla. Sitäkin tarvitaan, mutta myös asenteen, työ- ja toimintatapojen sekä johtamisjärjestelmän muutos on välttämätön. Olen aina ollut julkisen järjestelmän vankka puolustaja, mutta tällaista julkista terveydenhuoltoa en suostu puolustamaan. Joko sekä poliitikot että julkinen terveydenhuolto ottaa lusikan kauniiseen käteen ja alkaa kiireesti korjaamaan ongelmia tai sitten ryhdytään uudelleenarvioimaan koko järjestelmää. Näin ei voi jatkua, että rahaa palaa, mutta laatu on täysin onnetonta.

Sakkauksen varoitusmerkkejä on siis useita olemassa, kun ne vain nähtäisiin. Nyt on kiire oikaista kone ennen kuin olemme syöksyssä, joka johtaa järjestelmän romuttumiseen. Tämä ei ole maailman parasta terveydenhuoltoa.

Jk. Tässä valossa ottaa päähän Antti Rinteen esittelemät kysymykset, joissa haluttiin tietää ilmastonmuutoksesta, Afrikan asioista ja kehitysavusta. Aivan kuin ei olisi omiakin ongelmia ja rahareikiä, joihin tarvittaisiin kipeästi ratkaisuja.