Potilas puukotti sairaankuljettajaa Uudessakaupungissa (Hs 14.4.13)

Mies teki hälytyksen ja uhkasi aseella – ambulanssi pakeni (Mtv 22.9.14)

Mies hyökkäsi ensihoitajien kimppuun Vantaalla (Hs 28.6.15)

Edellä olevat uutisotsikot ovat Suomesta. Nyt olisi hyvä kiinnittää huomiota ensihoitajiin kohdistuvaan väkivaltaan sillä kukaan ei halua nähdä sitä otsikkoa, joka kertoo työssään henkensä menettäneestä ensihoitajasta.

Yle uutisoi 4.3, että poliisi joutuu turvaamaan yhä useammin muiden viranomaisten tehtäviä ja nämä tehtävämäärät ovat selkeässä kasvussa. Missä välissä on käynyt niin, että auttamaan tulevien ihmisten koskemattomuuden kunnioittaminen on vähentynyt? Missä on nollatoleranssi työntekijään kohdistuvan väkivallan osalta?

Julkisuudessa on varsin paljon käsitelty sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten kohtaamaa väkivaltaa työssään. Ilmiön viime vuosina lisäännyttyä, ovat vartijat esimerkiksi päivystyspoliklinikoilla jo tuttu työkaveri, joka kuuluu ns ”vakiokalustoon”. Ensihoito ja ensihoitajat ovat jääneet tässä asiassa turhan pienen huomion kohteeksi ottaen kuitenkin huomioon työn luonteen. Ensihoitajat kulkevat pareittain ambulanssilla hälytystehtävän saatuaan itselleen vieraisiin paikkoihin ja kohtaavat itselleen vieraita ihmisiä hätäkeskuksesta saatujen tietojen perusteella. Jo pelkästään se seikka, että ensihoitaja ei juuri koskaan tunne kohdettaan, on riski sinänsä. He eivät  esimerkiksi tiedä missä henkilöllä on toisen vahingoittamiseen soveltuvia esineitä asunnossaan jos vaarallisinta huonetta eli keittiötä ei oteta huomioon. On hyvä huomata se, että ensihoitajat ovat paikalla useimmiten yksin, ellei sitten kyseessä ole moniviranomaistehtävä. Varsin usein kuitenkin uhka- ja väkivaltatilanteet tulevat yllätyksenä ja sellaisissa olosuhteissa, joissa uhasta ei ole ollut etukäteen tietoa. Ensihoitotyön varmasti suurin riski piilee edelleen liikenteessä suoritettavassa hälytysajossa sekä liikuntatunneilla, mutta on aika huomioida myös väkivallan riskit.

Pelastuslaitosten kumppanuusverkosto on ryhtynyt vuonna 2014 keräämään uhka- ja väkivaltatilanteita yhteiseen tilastoon. Vuoden 2014 osalta tilasto oli jokseenkin puutteellinen, koska keruu alkoi kesken vuotta ja tietoja ei saatu kaikista pelastuslaitoksista. Vuoden 2015 osalta tietonsa ilmoitti 16 pelastuslaitosta, kun pelastuslaitoksia on maassamme 22. Tilastot ovat karua luettavaa. Tapahtumia oli yhteensä 210 kpl eli kahtena päivänä kolmesta ensihoitajiin on kohdistunut väkivaltaa tai sen uhkaa. Noin joka kolmas päivä on ensihoitajiin kohdistunut jonkinasteista fyysistä väkivaltaa eli näitä tilastoitiin 116 kpl. Henkistä tai kielellistä väkivaltaa oli tapahtunut 113 kpl. Tilastoista on osoitettavissa, että suurimman riskin aiheuttaa päihtynyt keski-ikäinen mies. Valitettava tosiasia on se, että varsin suuri osa näistä tapahtumista jää lähinnä tilastomerkinnöiksi. Rikosilmoituksia on tehty vuonna 2015 vain 25 kertaa, joka on siis noin neljännes siitä mitä tilastotapahtumat antaisivat jo fyysisen väkivallan osalta mahdollisuuden tehdä. Onkin varmasti syytä kysyä, hyväksymmekö tämän hiljaa jos se ei ole niin moitittavaa, että näistä tilanteista tehtäisiin rikosilmoitus? Vai onko taustalla asioita joita tulisi mm. lainsäädännön keinoin parantaa ja kehittää?

Suurin puute tilanteessa on varmaankin se, että koko valtakunnan tilannekuva uhka- ja väkivaltatilanteiden  osalta ei ole kenenkään hallussa. Ainoa kokoava tilastointi toistaiseksi on tämä edellä mainittu Pelastuslaitosten kumppanuushankkeen kooste. Tästä tilastosta puuttuu siis kokonaan yksityiset palveluntuottajat sekä sairaanhoitopiirien ambulanssit. Tilannekuvan puutteen vuoksi olisi käsitykseni mukaan sisäministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön hyvä yhdessä pohtia, kuinka tämän tilannekuva saadaan valtakunnallisesti selville ja näkyville. Lisäksi olisi toivottavaa, että asiaan otettaisiin nollatoleranssi-kanta ruohonjuuritasolta aivan valtionjohtoon asti. Asia koskee molempia ministeriöitä nähdäkseni sen vuoksi, että pelastuslaitokset ovat ylivoimaisesti suurin ensihoidon tuottaja Suomessa ja ensihoidon järjestäminen taas kuuluu terveydenhuollon rooteliin. Pelastuslaitosten ambulansseissa työskentelee niin terveydenhuollon ammattihenkilöitä kuin palomiehiä, joten yhteisen näkemyksen muodostaminen tältäkin osin on perusteltua.

Kun kumppanuusverkoston lukuja vertaa vaikkapa joka toinen vuosi toteutettaviin Kunta10-kyselyihin, on ilmiselvää, että uhkatilanteita jää myös runsaasti ilmoittamatta. Asenteessa on varmasti parantamisen varaa myös ensihoitajillakin, sillä jos väkivalta ei kuulu edes poliisin työhön, miten se voisi kuulua ensihoitajan työhön? Asenteiden muuttaminen vie aikaa, mutta kaikkien tavoite tulee olla ettei kenenkään tarvitse sietää uhkaa ja väkivaltaa työssään. Tämän asenteen jalkauttaminen vaatii myös samaa asennetta työnjohdolta sekä päättäjiltä.

Asiaan liittyvät rikostilastot vaatisivat myös tarkempaa tutkiskelua. Millaisista rikoksista ilmoitetaan ja onko ilmoituksen tekemisen kynnys liian korkea? Mitkä kaikki tilanteet tulisi saattaa tutkintaan jos haluamme viestittää näiden tekojen moitittavuutta? Olemme kollegoiden kanssa pohtineet, että on erikoista, että työntekijä on ikään kuin työnantajan omaisuutta velvoitteineen ja vastuineen, mutta kun työntekijä kohtaa väkivaltaa muuttuu hän yksilöksi. Suomalainen rikosprosessi kaikkinensa on niin raskas ja pitkä, että mielestäni olisi hyvä pohtia voitaisiinko työnantaja velvoittaa yhdeksi osalliseksi oikeusprosessiin oikeushenkilönä?  Vai voisiko asianomistaja olla työnantaja? Tällöin työntekijä ja työnantaja kulkisivat ”käsi kädessä” koko rikosprosessin alusta loppuun. Tällainen ajatus vaatisi varmasti tarkempaa tutkiskelua ja lainsäädännön muutoksia. Vaikuttaa kuitenkin siltä että jollakin tavalla tätä prosessia täytyy helpottaa työntekijän näkökulmasta, jotta kynnys ilmoitukseen ei nouse liian korkeaksi. Onko yksi ongelma se, että ensihoitajat eivät kaikkialla ole virkamiehiä, jolloin kaikenlainen vahingoittaminen olisi virkamieheen kohdistuvaa ja ilmoituskynnys voisi automaattisesti madaltua?

Työn luonteesta johtuen tuskin koskaan päästään siihen, ettei ikinä työssä sattuisi mitään. Mutta on kuitenkin paljon asioita, joilla näitä tilanteita voidaan myös välttää ja vähentää. Jotta asiaan voidaan ryhtyä tekemään parannuksia, on ensin tunnistettava ja tunnustettava tilanne. Tilanteen tunnistaminen tapahtuu valtakunnallisen tilannekuvan kautta. On monia tapoja kehittää ja ennaltaehkäistä näitä tapahtumia. Koulutus on näistä varmasti yksi tärkein, niin ammatillisessa koulutuksessa kuin työpaikkakoulutuksessa. Lisäksi hätäkeskuksen roolia ei voi liikaa korostaa, he ovat paljon vartijoina ollessaan puhelimessa ilmoittajan kanssa.  Ja toki, on varmasti tapoja, joilla myös tapahtuman jälkiseuraamuksia ja hoitoa voidaan edistää. Kaikkiin edellä esitettyihin toimiin tarvitaan ensihoitajia, esimiehiä, laitosten johtoa sekä poliittista johtoamme. Ryhdytään yhdessä töihin turvallisemman työympäristön puolesta?

Näin naistenpäivän kunniaksi on hyvä myös kysyä miksi naisensihoitajat eivät ole oikeutettuja erityisäitiysrahaan ottaen huomioon, että tilastollisesti joka kolmas päivä ensihoitajiin kohdistetaan Suomessa fyysistä väkivaltaa? Perusteena voitaisiin lisäksi käyttää myös työn fyysistä kuormitusta sekä tarttuvien tautien suurentunutta riskiä.

Esimiesten työvuoron alussa lausuma ”ehjänä kotiin” tai ”be careful out there” tarkoittaa enemmän kuin osaa ajatellakaan. Näin toivovat myös ensihoitajien lapset ja puolisot.