Juuri näin, euro on kuin meri, tyyni ja vakaa. Sen syvyyksissä lepäävät aarrearkut – eläkerahastot, talletukset, kiinteistöt – turvassa sateelta ja myrskyiltä. Mutta kun aarre lepää liian kauan, se muuttuu aivokuolleeksi rahaksi, kultaa, joka säilyttää arvonsa, mutta ei luo elämää.

Mörkö asuu juuri tässä pysähtyneisydessä. Se ei hyökkää, ei riehu, vaan seisoo hiljaa varjoissa. Talouden mörkö ei syö, se seisoo – ja seisominen syö kasvun.

Markka-aikana pelko devalvaatioista pakotti rahan liikkeelle. Euroaikana pelko katosi, ja raha jäi nukkumaan. Kun pelko katosi, syntyi uusi hiljainen vaara; passiivisuus, joka lamauttaa investoinnit ja kierron.

Jos haluamme herättää möröt, meidän on avattava aarrearkut. Päästettävä euro-meren virrat liikkeelle, sijoituksiin innovaatioihin, uusiin työpaikkoihin. Sillä vain liikkeellä raha elää – ja vain elävä raha karkoittaa möröt.

Samahan se on nyt ilmastokiihkonkin aikana, se on pilannut taloutemme ihan turhaan. Esiteollisena aikana oli 280 ppm hiilidioksidia – metsien, merien ja ikiroudan vuosituhansien neuvottelutulos. Kun ihmiskunta poisti kaksi miljardia hehtaaria metsää esiteollisen ajan jälkeen, katosi samalla hiilinielu, joka piti tasapainon. Se yksin merkitsi noin 140 ppm:n nousua, ja siksi olemme nyt 420 ppm:ssä. Jos istuttaisimme takaisin saman määrän metsää, taso voisi teoriassa palautua 280 ppm:ään, korjattuna sillä hiilidioksidilla jonka olemme jo tuottaneet. Mutta todellisuudessa emme koskaan pääsisi siihen; metsä kasvaisi, sitoisi hiiltä ja muuttaisi koko ekosysteemin. Missä silloin asuisimme? Puissa, häntä pitkänä, narskuttaen banaania, kuin paluu esihistoriaan.