Eduskunnassa poliittiset ryhmät käyvät vaalien jälkeen kauppaa vallanjaosta, kehuvat omia vahvoja puoliaan ja keskinäistä yhteistyökykyään. Hallituksen ulkopuolelle jätettäviä puolueita pyritään erilaisin tavoin kompromettoimaan eli saattamaa huonoon valoon yhteisten asioiden hoitamisessa.

Yli 50 vuoden poliittisella kokemuksella väitän, että suomalainen parlamentarismi on ollut jo vuosia tiensä päässä. Todetaanhan perustuslain 1 §:ssä, että ”Valtiosääntö turvaa yksilön oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa”.

Mielestäni on demokratian vastaista sekä kansalaisten oikeuksien törkeää polkemista, kun puolueet kahmiessaan itselleen valtaa muodostavat hallituksen, johon ei kelpuuteta kaikkia mitalisijalle vaaleissa yltäneitä puolueita. On kaupunkilaisjärjen vastaista se, että 4,5 %:n osuudella kansanedustajista saa hallitukseen kaksi ministeriä, mutta 38,5 %:n osuudella (77 kansanedustajaa, ps ja kok) jää ilman.

Olli Ristimäki kirjoitti 16.2.2016 Urjalan Sanomissa mm. seuraavaa: ”Erityisesti näin vaikeina taloudellisina aikoina tavallisellekin politiikan seuraajalle näyttäytyy entistä häiritsevämpänä asetelma, jossa reilu sata kansanedustajaa suunnittelee ja toteuttaa toimenpiteitä tilanteen korjaamiseksi, ja vajaa sata on periaatteesta kaikkia toimenpiteitä vastaan.

Tasavallan ikäiset perinteet asetelmassa velvoittavat, että oppositiossa ei voi kannattaa mitään hallituksen esitystä, eikä hallitus voi muuttaa esityksiään silloinkaan, kun oppositiosta tarjottaisiin aito parannusehdotus tai osoitettaisiin esityksessä kiistaton vika.

Opposition tehtävää kaiken vastustamisessa helpottaa se, että omista mielipiteistään oppositiossa ei tarvitse kantaa mitään vastuuta, vaikka olisi mukana seuraavassa hallituksessa. Kansa unohtaa.” Näin siis kirjoitti Olli Ristimäki jo vuosia sitten. Olen hänen kansaan tismalleen samaa mieltä.

Otanpa esimerkin vasemmistoryhmien työtavoista Eduskunnassa: Vasemmiston ollessa oppositiossa Matti Vanhasen hallituksen aikana ja eduskunnan käsitellessä vuoden 2011 talousarviota, niin vasemmistoryhmien kesken kehkeytyi kilpalaulanta kuntien valtionosuuksien lisäämisestä.

Demarien esittäessä lisäystä valtionapuihin 300 miljoonaa euroa, panivat vasurit paremmaksi halutessaan budjettiin lisäystä 731 miljoonaa euroa. Näin toimivat silloiset oppositiopuolueet. Mitä tapahtui samassa asiassa vuoden kuluttua?

Päästyään Jyrki Kataisen (kok) hallitukseen molemmat puolueet hyväksyivät hallituksen esityksen, jonka mukaisesti kuntien valtionosuuksia leikattiin 631 miljoonaa euroa vuoden 2012 talousarviossa. Seuraavana vuonna leikattiin lisää 756 miljoonaa euroa eli kahden vuoden aikana leikattiin yhteensä 1,387 miljardia euroa. Näin muuttuu ääni kellossa, kun siirrytään räksytyksestä vastuulliseen asioiden hoitoon.

Kaikille meille on tuttu sanonta: ”Kepu pettää aina”. Sanontaan voisi mielestäni lisätä: ” ja demarit lähes aina”. Esimerkkeinä Antti Rinne ja ”Vappusatanen” sekä viimeksi Kimmo Kiljunen ja ”taitetun indeksin osittainen muutos puoliväli-indeksiksi (Ps:n lakialoite).

Lopuksi palaan otsikkoon eli herätän kysymyksen todellisesta kansalaisdemokratiasta. Se tarkoittaa sitä, että tasavaltamme hallitus valitaan, eduskuntavaalien jälkeen, kolmen tai neljän suurimman eduskuntaryhmän toimesta.

Tällöin valtaa käyttävät ja vastuussa ovat ne poliittiset ryhmät, joille kansa on vaalien kautta enimmän vallan antanut. Jos kyseinen tapa pelittää kaikissa Suomen kunnissa, niin miksei se hoituisi myös eduskunnaskin? Kyselee

KAUKO TUUPAINEN Jyväskylästä

www.tuupainen.net