Hyvinvointivaltio ei saa tarkoittaa sitä, että ihmiset elävät yhteiskunnan rahoilla. Kuitenkin sen tulee mahdollistaa työnteon kannattavuus ja mielekkyys sekä se, että työn teettäminen on palkitsevaa ja tuottavaa. Siksi minimipalkka pitää määritellä lainsäädännössä ja muu sopiminen voidaan tehdä paikallistasolla yrityskohtaisesti.

Työn palkitsevuus

Työnteon tulisi olla palkitsevaa myös taloudellisesti. Siksi aloilla, joissa palkka ei riitä elämiseen vaan sitä on täydennettävä erilaisilla yhteiskunnan tuilla, on syytä aloittaa keskustelu palkkausmallien uudistamisesta.

Vaikka siirtymä aikapalkkauksesta työn tuottavuuteen perustuvaan palkkaukseen olisi merkittävä parannus monilla aloilla, on työn tuottavuus mittarina usein lyhytnäköinen ja se jopa käytännössä siirtää liiketoimintariskiä työntekijöille. Tämä on vielä huonompi toimintatapa kuin nykyinen.

Työuran pidentäminen

Työurien pidentämistä pidetään kaikissa poliittisissa ryhmittymissä hyvänä työllisyyspolitiikkana. Menetelmät, joilla tavoitteeseen pyritään, ovat vaihtelevia.

Työurien alkupäässä tulee mahdollistaa kausityöt ja sijaisuudet ilman ikäraja- ja korttivaatimuksia. Eli käytännössä esimerkiksi kaupan kassoille voisivat taas mennä 15-vuotiaat ilta- ja viikonlopputöihin.
Toki myös rakennuksilla, autokuskeina jne. tulisi olla matalampi kynnys päästä aloittamaan työt. Näissä työpaikoissa pitää myös soveltaa työssäoppimista ammattiin valmistumisessa.

Työuran keskivaiheilla joustojen merkitys kasvaa ja loppupuolella on tärkeää verotuksen kannustavuus.

Kaikkien etu

Tarvitsemme siis muutoksen, jossa sopivalla vaatimustason, työssäoppimisen ja palkkausmekanismin yhteisvaikutuksella saadaan pidemmät työurat ja sitoutetaan työnantajia ja -tekijöitä toisiinsa.

Tarkoitus on siis madaltaa kynnystä sekä työn tekemiseen että sen tarjoamiseen.