Olin kauan sitten pieni poika, joka oli opetettu tervehtimään tuttuja, luovuttamaan istumapaikkani linja-autossa vanhemmille ja kaiken kukkuraksi opetettiin käyttämään kahta kapitalistista sanaa, kiitos ja anteeksi.

Kiitän edelleenkin jokaista, joka avaa minulle oven tai laskee minut ohi maantiellä. Olen kiitollinen siitä, että sain elää 1940- ja 1950-luvun sodanjälkeiset vuodet ja oppia, mitä köyhyys ja kurjuus ihan oikeasti tarkoitti. Olen kiitollinen, että sain kasvaa 1960-luvun yhteiskunnassa, jossa elintaso tuli työllä ja tahdolla. Näin ajan, jolloin ”puliukot” kulkivat talosta toiseen tarjoen työtään, jotta olisi varaa ostaa päivän korjauskalja Alkosta. Kuinkahan monta kertaa sotavammainen isäni antoi heille markan tai pari siitä, että pilkkoivat puita liitärissämme.

Kuinkahan monta kertaa olen veistänyt leikkikaluni itse ja oppinut, että kaikilla esineillä on arvo, ja omalla työllä syntyvät elämäni rakkaimmat esineet. Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että opin tulemaan toimeen omillani ja voin edelleen olla kiitollinen siitä, että en pyydä valtiolta mitään, en edes sitä, mihin olisin oikeutettu!

Tuli uusi aika, tuli demokraattinen sosialismi ja hyvinvointiyhteiskunta!

Suuri punainen aate päätti, että valtio huolehtii. Uudet tuulet synnyttivät uudenlaisen ihmisen, joka käpertyi itseensä ja omaan itsekkyyteensä. Alettiin kysyä: ”Mitä etuja valtiolla on antaa minulle?”, ”Maksaako valtio koulutukseni?”, ”Huolehtiiko valtio terveydestäni?”, ”Kuinka nuorena pääsen eläkkeelle?”, ”Kuinka pitkään voin sairastaa toisen piikkiin?”. Alettiin vaatia: ”Valtion pitää!” ja ”Se kuuluu valtiolle!”.

Sosialismi unohti pian vanhan totuuden, että raha on vain työn vaihtoväline. Uskottiin, että raha on kuin Aku Ankka, joka syntyy kirjapainossa ja putoaa postiluukusta.

Minne sosialismi hukkasi kiitollisuuden? Ilman kiitollisuutta et voi olla hyvä ihminen ja kaikkein vähiten olet hyvä omissa silmissäsi.

Voidaan tietysti kysyä, miksi pitää olla kiitollinen siitä, että saat jotakin, joka mielestäsi kuuluu sinulle? Voinko olla kiitollinen siitä, että saan syödä miljoonien suomalaisten ruokapöydässä tekemättä oman itseni eteen yhtikäs mitään? En voi, mutta hallituksemme voi!

Rinne, Ohisalo, Andersson, … ovat nykysosialismin luomuksia. Heidän ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, että rohmuavat tavallisten ihmisten taskusta miljoonia puoluetukiin ja avustajiin, siirtävät miljardeja hyödyttömiin kehitysaluehankkeisiin ja tuottavat maahan uusia elätettäviä, joiden avulla lisätään ”hyödyttömien idioottien” määrää Suomessa. Heidän kiitollisuutensa sitä maata kohtaan, joka heidät on elättänyt ja kouluttanut, on tarpeetonta kapitalismia. Heillä on vain yksi missio. Toteutetaan Venezuelan mallin mukainen demokraattinen sosialismi, joka tuo heille ja heidän kavereilleen kaikki! Eikä riitä, että raha rohmutaan työssä käyvien taskusta. Se rohmutaan myös päiväkodeissa leikkivien pikkulasten tulevaisuudesta.

Miten Li Andersson tai Maria Ohisalo vastaa lastenlastensa kysymykseen: ”Miksi mummo tuhlaisi meidän elämän omiin iloihinsa?”

Lopuksi olen luojalle kiitollinen siitä, että en ole näkemässä kun tämä kaikki päättyy.