Näin jossakin uutisen, jonka mukaan teini-ikäiset tytöt olivat pahoinpidelleet ja samalla nimitelleet tummaihoista hieman heitä nuorempaa poikaa. Se on todellakin väärin kyseistä poikaa, tai ketä tahansa lasta kohtaan.

Mutta, kävin Teemu Lahtisen ja helsinkiläisen paikallispoliitikon Joonas Lyytisen kanssa ”kiivaan” keskustelun Twitterissä. Keskustelu koski erään perussuomalaisen varavaltuutetun lohkaisua, kun hän omalla fb-sivullaan suositteli Afrikasta tuleville miespuolisille siirtolaisille sterilisaatiota eli vasektomiaa. Joonas Lyytinen kävi todella kovilla kierroksilla, sillä hän laukoi selvästi kiihtyneenä ”…jos kutsut mun adoptoituja lapsiani n-sanalla, en tule suhtautumaan siihen kovin suopeasti.” Kun, ihmettelimme missä kohtaan kirjoitusta, tämä varavaltuutettu syyllistyi rasismiin. En oikeastaan vielä tänä päivänäkään tajua, miksi hänelle [Joonas Lyytiselle] tai muille tulee ensimmäisenä täysin vastakkainen päätelmä? Missä tämä täysin ajattelematon lohkaisu kosketti Lyytisen afrikkalaistaustaisia lapsia ja oliko se edes rasistinen millään tavalla. Mahdollisesti Sademiehen kirjoitus oli afrikkalaisia miehiä kohtaan vähättelevä, mutta ei ainakaan edes halveksiva. Minusta kaikki afrikkalaistaustaiset miehet pystyvät osallistumaan tämänkin lohkaisun jälkeen täällä elämiseen. Tuskin monikaan heikäläisistä edes ymmärsi tätä kirjoitusta, tai ole koskaan kuullut Olli Sademiehestä.

Luottamustoimen hoitaminen ei ole ammatti, vaan jossa ollaan vain silloin, kun henkilö joutuu toimimaan kaupunginvaltuutettuna. Hän on varavaltuutettuna ja paikallisyhdistyksen puheenjohtajana, eri henkilö kuin omalla yksityisellä fb-sivustollaan oleva Olli Sademies. Tasavallan presidentti, kuningas tai pääministeri eivät ole yksityishenkilöitä, eikä heillä ole niin sanottua yksityiselämää, vaan heillä on oikeus siihen tarvittaessa. Tämä ei ole kaikilla aivan selvää. Saman jouduin myös itse huomaamaan, kun muutamat henkilöt masinoivat minua vastaan Twitterissä kampanjan.

Meillä agraaliyhteiskunnan aikana oli joka kylässä ja kaupungeissa isännättömiä lapsia. Lehtolapsi on sievistelevä termi näistä avioliiton ulkopuolella syntyneistä. Nykyään avioliiton ulkopuolella syntyy niin paljon lapsia, ettei lapsen ja hänen vanhempien taustoilla ole juurikaan merkitystä. Aikoinaan myös oli tavallista, hankkia lapsia, niin sanotun huutolaisjärjestelmän kautta. Meillä tämä oli käytössä satoja vuosia, aina 1900-luvun ensivuosikymmenille saakka. Kirjailija Kalle Päätalo kuvaa omia kokemuksia, kun hänen isänsä sairastui 1920- ja 30-lukujen taitteessa, niin Taivalkosken silloiset päättäjät, meinasivat hajasijoittaa Päätalon sisarukset huutolaisjärjestelmän kautta, eri puolille pitäjää. Huutolaislapsen sai, joka suostui maksamaan vähiten. Tämä jos mikä saattoi aiheuttaa suunnatonta häpeää lapsessa myöhemmällä iällä.

Joonas Lyytinen on siis hankkinut puolisonsa kanssa adoptiolapsensa Afrikasta, ainakin hänen ilmoituksen mukaan. Minua asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta, kun heidän avustuksella aletaan tekemään politiikkaa, tai heitä käytetään välineinä muita vastaan, niin se muuttaakin asian luonnetta. Ei lasten kansainvälinen adoptio ole mitään uutta. Meillä jatkosodan jälkeen oli paljon saksalaisten sotilaiden ja puna-armeijan sotavankien jälkeläisiä. Myös suurruhtinaskunnan aikana, varsinkin aivan loppuaikana syntyi monia romansseja, jotka johtivat jälkikasvun adoptioon. Monet sotalapset, jotka lähetettiin Ruotsiin tai Tanskaan, saivat uuden perheen adoption kautta.

Luin muutamia satunnaisia blogeja näiden eteläafrikkalaistaustaisten lasten adoptiovanhempien kokemuksista ja elämästä näiden kanssa. Hieman yllätti joidenkin äitien negatiiviset vuodatukset arjen eri tilanteissa. Eräskin äiti oli tuohtunut aivan yksinkertaisesta ja tavanomaisesta toteamuksesta ”Niin, sehän on vähän eri juttu, kun ei ole oma lapsi.” Jos, itsetunto ei ole kohdallaan, kannattaisi miettiä ainakin kahteen kertaan, onko oikeaa adoptoida lasta Etelä-Afrikasta [esimerkkinä] Äänekoskelle, jos tavallinen arkipäivä on aivan muuta, mitä ajatteli sen olevan.

Pidän tätä tarpeettomien rasismileimojen jakamista ongelmallisena, kun sillä halutaan vain hankaloittamaan joidenkin toimimista kansanedustajina tai paikallistason aktiivisten ihmisten elämää. Demokratiassa pitää pystyä esittämään myös kärkkäitä tai kärjistettyjä puheita tai kirjoituksia ilman, että oikeusviranomaiset päättävät kirjoituksien merkityksiä. Yhteiskunnan kehitys on silloin menossa epäterveelliseen suuntaan. Tämä voi tarkoittaa myös itsesensuuria, jolla pakotetaan luopumaan sellaisista ajutuksista tai mielipiteistä, jos ne eivät jotakin ihmisryhmää miellytä.

Kuvottavin esimerkki tästä tuli viikonlopun (8.-9.8.2015) aikana esille, kun eräs Helsingin Sanomat lehden toimittaja soittelee ja mahdollisesti tekee samaa aikaan myös rikosilmoituksia olemattomista ”rasistisista” rikoksista. Poliisin luulisi olevan kiinnostuneempi ”oikeista” rikoksista tai rikollisista, kuin jonkun ajattelemattoman sanan tai kirjoituksen tarkastamista.