Suomessa eletään suurten valintojen aikaa. Rahaa ei ole. Velkaa on. Korkolasku kasvaa nopeammin kuin yksikään suomalainen pikajuoksija ehtii juosta sata metriä. Julkista taloutta paikataan juustohöylällä, moottorisahalla ja välillä sellaisilla menetelmillä, joita ei ole vielä onnistuttu todistamaan tieteen keinoin.
Silti maassa käydään täysin vakavissaan keskustelua siitä, pitäisikö miljardit käyttää sähköverkon takaisinostoon vai tunnin junaan Turkuun.
Toinen vaihtoehto on ostaa takaisin sähköverkko. Se on luonnollinen monopoli, jota jokainen käyttää ja jota ilman moderni yhteiskunta pysähtyy nopeasti. Sähköllä toimivat sairaalat, koulut, tehtaat, tietoliikenne, datakeskukset ja suomalaisen arjen pyhin laite, kahvinkeitin. Kun sähköt katoavat, digitalisaatio muuttuu kynttilänvaloksi.
Toinen vaihtoehto on juna.
Ei mikä tahansa juna.
Tunnin juna.
Tai kuten kansan syvät rivit sen muistavat: Petterin pissajuna.
Ajatus on sinänsä kaunis. Jonakin päivänä Helsingistä pääsee Turkuun hieman nykyistä nopeammin. Suomen kilpailukyvyn odotetaan ilmeisesti syttyvän tämän seurauksena liekkeihin.
Samaan aikaan sähköverkko tuottaa vakaata kassavirtaa vuodesta toiseen. Niin vakaata, että kansainväliset sijoittajat maksavat siitä mielellään miljardeja. Sijoittajilla on yksi ärsyttävä ominaisuus: ne eivät yleensä sijoita kohteisiin elleivät ne tuota.
Mutta ehkä juuri suomalainsen originaalia on jättää tuotot ulkomaille ja ohjata veronmaksajien rahat hankkeeseen, jonka kannattavuuslaskelmissa optimismia on enemmän kuin tuottoja.

Takaisinoston vastustajat huomauttavat aivan oikein, että Caruna maksaisi miljardeja. Totta. Kummallista vain, että miljardit ovat ongelma silloin, kun niillä hankitaan tuottavaa omaisuutta. Kun sama summa käytetään hankkeeseen, jonka taloudelliset vaikutukset löytyvät lähinnä tulevaisuususkon ja värikkäiden havainnekuvien osastolta, tunnelma muuttuu huomattavasti valoisammaksi.
Ehkä ongelma onkin siinä, ettei sähköverkko ole poliittisesti riittävän seksikäs.
Sähkölinjan avajaisiin on vaikea kutsua mediaa. Kukaan ei leikkaa nauhaa muuntajalle. Kukaan ei julkaise näyttävää visualisointia uudesta sähkökaapelista. Harva ottaa selfien sähköpylvään kanssa ja kirjoittaa alle: ”Rakennamme tulevaisuutta.”
Junaradalla tämä onnistuu paljon helpommin.
Karttoja voidaan värittää. Viivoja piirtää. Tiedotustilaisuuksia järjestää. Ministerit voivat seistä kartan ääressä vakava ilme kasvoillaan ja kertoa olevansa historian oikealla puolella.
Sähköverkko tekee vain työnsä. Päivästä toiseen. Huomaamatta. Siirtää sähkön perille. Tuottaa kassavirtaa. Tuottaa osinkoja.
Ehkä juuri siksi se on vaarallisen tylsä.
Lopulta kysymys ei ole Carunasta eikä Turun radasta. Kysymys on siitä, arvostammeko enemmän omaisuuden omistamista vai näyttäviä avajaisia.
Toinen vaihtoehto tuottaa tuloja vuosikymmeniä.
Toinen taas puheita, havainnekuvia ja työryhmien loppuraportteja.
Jos suomalaisen päätöksenteon historiasta voi jotakin päätellä, tiedämme kaikki, kumpi näistä kuulostaa houkuttelevammalta.
Sillä sähköverkko saattaa tuottaa voittoa.
Mutta tunnin juna tuottaa somekuvia,
ja Suomessa niitä on aina osattu arvostaa enemmän kuin osinkoja.
Eteläpohjalainen Carunan orja.