Suomen perustuslain 9 § turvaa Suomen kansalaisille ja maassa laillisesti oleville ulko- maalaisille vapauden liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. On olemassa vahvoja viitteitä ja näyttöjä siitä, että kaikki kunnat eivät tätä perustuslakimme kohtaa ole riittäväs- sä määrin noudattaneet käytännön toiminnoissaan.

On selvää, että vakituista asumista varten käytettävälle asunnolle on oltava kohtuulliset minimivaatimukset. Se ei saa kuitenkaan johtaa kohtuuttomuuksiin. Ihmisillä pitää säilyttää myös oikeus omaan elintapaansa. Eihän yhteiskuntamme ole kyennyt poistamaan asunnottomuuttakaan.

Eikö rakentamisen pitäisi olla tavoitteellista?

Perustuslakimme asuinpaikan valinnan vapautta rikotaan yhtäältä osissa kunnistamme siten, että uudisrakentamisen rakennuslupia ei myönnetä osalle haja-asutusalueitamme. Tällaisella käytännöllä haitataan myös yksityisen maaomaisuuden arvonnousua ja tasapuolisuusvaatimusta.

Toisaalta myös vapaa-ajan asuntojen muuttamista pysyvän asumisen käyttöön rajoitetaan perusteettomasti ja lyhytnäköisesti. Tässä kädenväännössä yksiselitteisiä häviäjiä ovat mökkikunnat itse. Pullasta ei voida noukkia yksinomaan rusinoina kuntaveroja ja väistellä samalla kuntien tienpitovastuuta.

Taajaman ulkopuolelle suuntautuvan asuntorakentamisen rajoittamisella tai peräti estämi-sellä romahdutetaan samalla yksityisten maaomistusten suotuisa arvonkehitys. Kaiken lisäksi tällaiset rakennuskiellot toimivat tulpaten ja estäen esimerkiksi Kuusamoon suuntautuvaa paluumuuttohalukkuutta konkretisoitumasta todellisiksi ratkaisuiksi.

Loma-asumisesta lisäarvoa

On perin ihmeellistä, että nimenomaan Itä- ja Pohjois-Suomen keskustavetoisissa kehitysaluekunnissa suhtaudutaan kunnallisessa päätöksenteossa varsin nuivasti sekä haja-asutusalueasumiseen yleensä että loma-asuntojen muuttamiseen vakituisen asumisen käyttöön erityisesti. Tällaisessa ajattelutavassahan ei ole rahtustakaan järkeä mukana.

En ole alkuunkaan ymmärtänyt koskaan sitä keskustalaista käsitystä siitä, että mökkiläiset olisivat jonkinlainen rasite kaupungille, kun samaan aikaan kurkku suorana huudetaan matkailun ihmepelastavasta voimasta. Sekin on minulle täysin käsittämätöntä, että kuinka kaupunki voisi jäädä tappiolle, jos joku mökinomistaja haluaa muuttaa pysyvästi paikkakunnalle.

Jokainen uusi asukas tuo mukanaan ensinnäkin valtionapujen lisäyksen. Toisaalta paikkakunnalle tulee uutta ostovoimaa ja varallisuutta. Mahdollinen tienpito ja koululaiskuljetukset tuovat omat menonsa, mutta ne myös lisäävät työtilaisuuksia ja yritysten urakoita. Kolmanneksi voi todeta sen, että kaupungin kärsiessä jumittuneesta vauvakadosta, niin eikö tänne pitäisi saada muuttamaan juuri niitä lapsiperheitä?

Tavoitteena täystyytyväisyyden tila!

Olen tullut siihen lopputulokseen, että kunnallista päätöksentekoa harjoitetaan aivan liian usein täyttä ymmärrystä vailla. Kun me emme voi kilpailla ruuhka-Suomen ja lähiö-ghet- tojen tai betoniviidakoiden kanssa, niin meidän on haettava asumisen kilpailukykymme aivan jostakin muusta. Niitä voisivat olla asumisen väljyys, luonnonläheisyys ja turvallisuus sekä toimivuus.

Kaavoituksen perimmäisen tarkoituksen pitäisi olla elämisen sujuvoittamisen mahdol- listaminen. Monesti vaikuttaa enemmänkin siltä, että teknokraatit on päästetty valloilleen vain kahlitsemaan ja rajoittamaan asukkaiden elämää. Asuinalueiden kaavoittamisessa pitäisi siirtyä nykyistä laajemmin laatuajatteluun ja toimivuuden korostamiseen. Elämisestä ja asumisesta on tehtävä helppoa ja vaivatonta.

Tyytyväinen asiakas on yritykselle kaikkein paras mainosmies. Onnellinen asukas taas on asuinalueellensa mitä erinomaisin myyntitykki. Kunnallisessa päätöksenteossa pitäisi päästä pois poteroista miettimään ja kehittelemään sitä, kuinka tilaa tehdään erilaisuu- delle, erilaisille mielipiteille ja monenkirjaville tavoitteille. Vain osallistamalla – ei eristämällä – voidaan tyytyväisyyden tasoa nostaa.

Muutoin olen sitä mieltä, että Kuusamo on pelastettava!