Ajoin vain kilometrin mustalla Volvolla, johon olin laittanut puolueemme ”Rakastu suomalaisuuteen” -magneetit kylkiin. Noustessani autosta oli jo heti vähän päälle parikymppinen nuorukainen huutamassa ja peukuttamassa, kun on niin ”siistit tarrat” autossa. Mahtoiko nuorukainen muistaa, että perussuomalaiset ovat olleet pitkään ainoa puolue, joka vastustaa pakkoruotsia?

Ylivoimainen enemmistö suomalaisista on pitkään ja vakaasti vastustanut pakkoruotsia peruskouluissamme. Tästä huolimatta suomenkielisiä halutaan kyykyttää yhä tiukemmin ruotsin kielen osaamisen suhteen. Hallituksen talousarvioesityksessä vuodelle 2023 ruotsin opetusta lisätään tunti viikossa sitä B1-kielenä opiskeleville. Täällä Espoossa varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta lisäsi ruotsin opetusta myös viime vaalikaudella. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella puolestaan RKP keskittyy niin voimakkaasti ruotsin kielen aseman vahvistamiseen, että sitä tulisi vihdoin tosissaan alkaa kutsua yhden asian puolueeksi.

Jopa jotkut demareissa ovat kertoneet kyllästyneensä RKP:n yhtämittaiseen ruotsin kielen asemasta vouhkaamiseen Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Muut kuin perussuomalaiset eivät toki uskalla asettua vastustamaan RKP:n painostusta. Ei esimerkiksi riittänyt, että Länsi-Uudenmaan hyvinvointijohtajalta edellytettiin viranhaussa hyvää ruotsin taitoa, koska RKP vaati, että ruotsin taidon tulee olla erinomainen. Tällaiset kriteerit viranhaussa suosivat ruotsinkielisiä ja naisia. Muut puolueet, paitsi PS hyväksyivät RKP:n toivomuksen. Toisaalta RKP:ssä on se hyvää, että valintatilanteessa puolueessa tunnutaan olevan valmiita ottamaan resurssit monikulttuurisuuden tukemisesta ruotsinkielisiin palveluihin. 

Päättävissä elimissä on tyypillistä, että kaikki muut, paitsi perussuomalaiset kannattavat pakkoruotsin aseman vahvistamista. Väitän, että panos-tuotossuhde ruotsin opiskelussa on erittäin heikko, kun ajattelemme sekä osaamista että taidon tarvetta pitkällä aikavälillä. RKP:tä myötäillään, koska sitä tarvitaan apupuolueena. Muuten ei ole selitettävissä, miksi Suomi kuluttaa yhä rajallisempia resurssejaan pienen vähemmistön kielen laajamittaiseen opetukseen. Vastaavaa ei ilmene tiettävästi juuri missään muualla maailmassa.

Edes maahanmuuttajataustaisten oppilaiden laajalti huolta herättänyt heikompi opiskelumenestys ei ole saanut sulatettua sydämiä muissa puolueissa pakkoruotsin kyseenalaistamiselle. Ruotsin kielen opiskelu on valtava lisätaakka maahanmuuttajataustaiselle, kun suomikin on heikkoa. Pakkoruotsi karkottaa Suomesta myös taloudellisesti hyödyllisiä erityisosaajia ja vähentää Suomen vetovoimaa näiden keskuudessa. Kuulin juuri opettajalta eräässä yläkoulussa, jossa puolet luokista on englanninkielisiä, paljolti ulkomaisten erityisosaajien lapsista koostuvia, että jotkut perheet lähtevät pakkoruotsin vuoksi muualle.

Maahanmuuttokriitikko voi toki ajatella, että pakkoruotsilla voi olla edes marginaalinen karkotusvaikutus turhapaikanhakijoihin. Siltä tilanne ei mielestäni kuitenkaan näytä. Turhapaikanhakijat tuskin edes tietävät pakkoruotsista hakeutuessaan Suomeen ja ovat joka tapauksessa valmiita maksamaan tämän hinnan korkeasta elintasosta. Mielestäni meidän tulee myös pitää kiinni siitä periaatteesta, että emme tee poliittisia päätöksiä ja muovaa yhteiskuntaamme maahanmuuttajat mielessä – muutoin kuin maahanmuuttopolitiikassa.

Suomenruotsalainen kulttuurimme on tärkeä osa identiteettiämme, mutta ruotsin kielen taitoa tulisi edellyttää vain ruotsinkielisenemmistöisissä kunnissa, ja suomenruotsalaisten oman kielitaidon sekä vapaaehtoisesti ruotsin haltuun ottaneiden tulisi riittää palveluiden järjestämiseen suomenruotsalaisille muissa kunnissa.

Pakkoruotsi on myös hyvin vahvasti tasa-arvokysymys. Pakkoruotsi heikentää erityisesti poikien koulumenestystä ja sillä on vaikutuksensa opiskelumotivaatioon myös laajemmalti. Tämä heijastuu jatko-opintopaikkojen saantiin ja nuorten miesten syrjäytymiseen. Nuoret miehet eivät varmasti ole heikkoja kielitaidoiltaan, vaan kapinallisia kaikkea järjettömyyttä kohtaan – vaikka toisinaan sekaan on eksynyt myös järkeviä asioita. Tämä ei ole mikään uusi ilmiö, sillä jo isäni, joka oli kiltti poika ja pänttäsi kouluaikoinaan sujuvat saksan ja ranskan taidot englannin lisäksi, vältti vain täpärästi ehdot ruotsin kielestä (ehdot tarkoittivat aineen opiskelua kesällä, jotta pääsi luokalta.) Itse puolestani varmaan sukupuoleni vuoksi olen ollut kiitettävä ruotsissa, koska olen laskelmoinut, että helposta kielestä kannattaa ottaa hyvä numero. Silti on ollut aina kovin surullista opiskella ruotsia, kun on alusta asti tiennyt, ettei taidolla tule tekemään yhtään mitään.

Pakkoruotsin diktatuuri historiaan!

(Kirjoittaja on PS:n Espoon valtuustoryhmän puheenjohtaja ja eduskuntavaaliehdokas Uudellamaalla.)