Ostin pojalle Finlaysonin satiinisen Muumi-tyynyliinan ja huomasin kotona järkytyksekseni, että se oli tehty islamistisessa, Erdoganin johtamassa Turkissa. Kun sitten tutkin asiaa tarkemmin Finlaysonin vastuullisuusraportista, niin selvisi, että jopa 66 % yrityksen tuotannosta tapahtuu Turkissa. Laitoin heti palautetta Finlaysonille asiasta.

Nykyään tiedetään yleisesti, miten perinteikkäidenkin suomalaisyritysten tuotanto on siirtynyt pitkälti halvemman työvoiman maihin. Kuitenkin, koska tuotanto on tyypillisesti hyvin hajautunutta eri maihin ja usein kuitenkin pieni osuus valmistetaan yhä Suomessa ja lisäksi mielikuvat istuvat sitkeässä, niin vielä suomalaisyritysten eettisyyteen taidetaan pitkälti luottaa. Tätä mielikuvaa tukevat yritysten kotisivuilla nykyään tyypillisesti olevat moninaiset vakuuttelut yritysten eettisestä ja vastuullisesta toiminnasta. Vakuuttelut ovat kuitenkin usein ympäripyöreitä ja sivuuttavat oleelliset asiat. Otetaan esimerkiksi vaikka Stockmanin omistama Lindex. Lindexin kotisivuilta ei ainakaan nopealla silmäilyllä löytynyt tietoa tuotteiden alkuperästä. Vastuullisuusraportti alkoi naurettavilla piirakoilla sukupuolijakaumista yrityksen suorittavasta tasosta johtoportaisiin. Kaikki tietävät, että vaatetusala on hyvin naisvaltainen ala, joten naisten työllistämisestä ei saa tässä pisteitä ja johtoporras on kapea, eikä sen sukupuolella ole siten isompaa merkitystä.

Tosiasiassa suomalaiset tekstiilialan suuret yritykset ovat pärjänneet kansainvälisessä vastuullisuusarvioinnissa heikosti. Selvityksen perusteella moni tuttu suomalaisyritys valmistaa tuotteitaan riskimaissa, joissa työntekijöiden olosuhteet ja ympäristökysymykset on usein huonolla tolalla. Näiden seikkojen ohella tai sijaan kansallismielistä kuluttajaa kiinnostaa helposti se, että tukevatko suomalaisyritykset tuotannollaan islamistisia maita, kuten Turkkia, Pakistania tai Bangladeshia, joita suomalaiset tekstiilialan yritykset yleisesti suosivat.

On toisaalta ymmärrettävää, että tuotantoa siirretään myös maihin, joissa on suuret markkinat yrityksen tuotteille, kun kotimarkkinat ovat hyvin pienet. Kuitenkin suomalaisyritysten on syytä välttää pahimpia ihmis- ja eläinten oikeuksia polkevia maita. Tällaisia ovat Turkki, joka on nykyään Euroopan suoranainen vihollinen, koska käy hybridisodankäyntiä meitä vastaan, sekä kommunistinen Kiina, joka polkee ihmisoikeuksia ja jossa eläinten laajamittainen, tuottamuksellinen kiduttaminen on osa herkuttelukulttuuria.

Toisaalta valmistuksen siirtämiseen ulkomaille ei aina ole edes osasyynä sijoittuminen suurten markkinoiden lähelle. Esimerkiksi Nanson trikoo- ja kangastuotteet valmistetaan pääosin Portugalissa ja Turkissa, neuleet ja takit pääosin Kiinassa, mutta Nanso kertoo kotisivuillaan, että tuotteiden myynti, markkinointi ja jakelu tapahtuvat kaikki Suomessa – tämä ikään kuin kompensoisi tuotannon siirtämisen kyseenalaisiin maihin.

Me Naiset kirjoitti runsas vuosi sitten, että tarkastelluista suomalaisista tekstiilialan yrityksistä jopa puolet, 12 luokiteltiin alimpaan, E-kategoriaan vastuullisuudessa. Näitä olivat Halti, Reima, Nanso, Pola, Peak Performance, Sasta, Gugguu, Luhta, Makia, Rukka, Torstai ja Your Face. Tuloksia voi tutkailla tarkemmin Eettisen kaupan puolesta ry:n Rank a Brand -selvityksestä, mutta otetaan näistä yrityksistä muutama poiminta.

Luhdan kotisivuilla mainitaan ainoastaan maat, joihin tuotteita myydään, mutta ei valmistusmaita. Eipä ihmekään, koska Me Naiset tietää kertoa, että yrityksen ulkoiluvaatteet, joita myydään useiden eri tuotemerkkien alla, valmistetaan yksinomaan Kiinassa. Toisaalta kotisivujen mukaan yrityksellä on työntekijöitä kaikkiaan jopa 12 maassa – jotka kuitenkin jäävät hämärän peittoon. Luhdan ansioksi voidaan katsoa kuitenkin se, että aitojen turkissomisteiden käyttö on tuotteissa vähentynyt yksittäisiin malleihin, ja yrityksen tavoitteena on luopua turkissomisteisten tuotteiden myynnistä kokonaan vuoteen 2022 mennessä.

Lindexin tuotteiden valmistusmaita ei tosiaan ollut ainakaan helposti löydettävissä, mutta Me Naisten selvityksen mukaan Lindex tuottaa vaatteensa Bangladeshissa, Kiinassa, Myanmarissa, Intiassa, Pakistanissa, Etelä-Koreassa, Sri Lankassa, Ruotsissa, Turkissa, Taiwanissa, Vietnamissa, Tanskassa, Kreikassa ja Iso-Britanniassa. Oleellista olisi kuitenkin tietää, että miten tuotanto jakautuu näiden maiden kesken. Yleensä ottaen voidaan olettaa, että jos yrityksen kotisivuilta ei löydy valmistusmaita, valmistusmaat ovat kyseenalaisia, eikä niitä sen vuoksi haluta esittää kotisivuilla.

Haltin kohdalla on oma luottamusmielikuvani ehkä kaikkein vahvin, koska luulisi eräily-yrityksen olevan ekologisen, jos jonkun. Valitettavasti Halti on kuitenkin satsannut paljon Kiinaan tuotannossaan ja markkinoinnissaan. Siitä, ettei kaikki ole nykyisellään ihan reilassa kertoo Haltin tulevaisuuden tavoite: ”Tavoitteemme on tehdä tuotteita yhä enemmän eurooppalaisissa tehtaissa.” Halti kertoo myös selvittävänsä mahdolliset epäkohdat tekemällä kierroksia tehtailla, jolloin työntekijät voisivat avautua. Mutta eiväthän työntekijät uskalla sellaista tehdä esimiesten valvonnassa.

Finlayson ja Marimekko esittävät käyttämänsä valmistusmaat kotisivuillaan mahdollisimman selkeästi, mutta Finlaysonille tällainen läpinäkyvyys tuskin on eduksi – valmistusmaat huomioiden. Rehellisyys on toki arvostettavaa, mutta se ei riitä, jos valmistusmaat ovat erityisen pielessä. Marimekko tuottaa sentään 65 % tekstiileistään Euroopan eettisiksi luokiteltujen valmistusolosuhteiden maissa ja 10 % tuotetaan edelleen Suomessa. Mielestäni tuolla 10 %:n osuudella on merkitystä yrityksen imagon kannalta – yrityksellä on vielä jalka selkeästi myös omalla maaperällä. Mielestäni yritysten kannattaisi markkinoida ennen kaikkea sitä, että kuinka paljon ne vielä työllistävät suomalaisia työntekijöitä ja verrata osuutta kilpailijoihin.

Toinen, mitä yritysten kannattaisi ensisijaisesti markkinoida vastuullisuudessaan on kehittyvien maiden tehtaissa työntekijöille maksettu palkka, jonka tulee nostaa työntekijöiden perheet köyhyydestä ja mahdollistaa erityisesti tytöille koulunkäynti. Nyt suomalaisyritykset todistelevat lähinnä sitä, että valvovat minimipalkkojen toteutumista, mutta kun se ei riitä yleensä kehittyvissä maissa elämiseen. Esimerkiksi Bangladeshissa vaateteollisuuden keskipalkka on alle puolet elämiseen riittävästä palkasta.

Eetti ry:n selvityksen mukaan vastuuttomat tuotanto-olosuhteet kehitysmaissa ovat yrityksillä hyvin tiedossa, mutta silti tuotanto siirretään näihin maihin. Järjestö kertoo, miten homman pitäisi mennä: ”– Brändit luovat tärkeitä työllistämismahdollisuuksia, mutta näistä maksettavan palkan pitäisi riittää ihmisarvoiseen elämään. Varmistamalla, että ompelijat saavat korkeampia palkkoja, KappAhl ja Lindex voisivat nostaa suuria määriä naisia ja lapsia köyhyydestä, sanoo selvityksen kirjoittaja Maria Sjödin.

Haastattelut vahvistavat aiempia tutkimustuloksia Bangladeshin vaatealan matalasta palkkatasosta. Matalista palkoista johtuen tehtaiden työntekijät joutuvat jatkuvasti kamppailemaan perustarpeidensa tyydyttämiseksi ja monet kärsivät terveysongelmista ja ahdistuksesta.”

Jos tuotteet ovat laadukkaita ja tätä osataan vakuuttavasti markkinoida, sekä panostetaan suomalaisten työlistämiseen ja toisaalta kehitysmaiden köyhien perheiden nostamiseen köyhyydestä silloin, kun tuotetaan kehitysmaissa, niin varmasti pystyttäisiin myymään vuosia tai vuosikymmeniä kestäviä tuotteita kalliimmallakin. Esimerkiksi itse olisin pienituloisena ihan hyvin voinut maksaa satiinisesta Muumi-tyynyliinasta kolmanneksen enemmänkin – 18 euron sijaan vaikka 25 euroa. Hinnat, joilla pystytään myymään riippuvat paljolti markkinoinnista.

Lähteet yritysten kotisivujen ohella:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ihmiset-ja-ilmiot/ilmiot/katso-missa-suomalaisten-suosikkimerkit-valmistavat-vaatteensa

https://eetti.fi/2018/10/03/lindexin-ja-kappahlin-vaatteita-valmistavat-naiset-elavat-koyhyydessa/

https://eetti.fi/wp-content/uploads/2019/04/Eetti_Rank_a_Brand_4_2019.pdf