Hallituksen kaavailema subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen on noussut tapetille, ainakin opposition puheissa. Opposition mielestä rajoituksen myötä lasten yhdenvertaisuus kärsii ja heidän varhaiskasvatuksensa vaarantuu. Onko todellakin näin?

Tällä hetkellä subjektiivinen päivähoito-oikeus voi olla kokopäiväinen eli kotona oleva vanhempi voi siis viedä lapsensa hoitoon aamusta iltaan. Tätä oikeutta ollaan rajoittamassa niin, että kotona oleva vanhempi voi viedä lapsen hoitoon vain osaksi päivää. Eli toisin sanoen rajoituksen vastustajat ovat sitä mieltä, että lapsen tulevaisuus heitetään härskisti romukoppaan, jos kotona koko päivän viettävä vanhempi ei saa viedä lastansa koko päiväksi muualle hoitoon!

Kukaan ei varmasti ole eri mieltä siitä, että lapsen varhaiskasvatus on tärkeää ja ns. ”maksaa” itsensä takaisin tulevaisuudessa. Kukaan ei varmaan myöskään kiellä sitä, etteikö meillä olisi tärkeätä työtä tekeviä kovan luokan ammattilaisia päiväkodeissa tätä työtä tekemässä. Mutta muutama kysymys väistämättä herää. Jos lapsen oikeus kokopäiväiseen kasvatukseen hoitolaitoksessa on niin pyhä, miksei lapsen oikeus viettää aikaa vanhempiansa kanssa ole? Entä onko todellakin luottamus suomalaisiin vanhempiin sellaisella tasolla, ettei heitä voi pitää muuta kuin lapsensa varhaiskasvatuksen pilaajina?

Olisiko kuitenkin jopa lapsenkin kannalta optimaalisinta, että hänen varhaiskasvatukseensa kuuluisi sekä ryhmässä toteutettu ns. ammattilaisen ohjaama toiminta, sekä kotona vanhempien toimesta tapahtuva yksilöllisempi yhdessäolo? Ja jos nämä kaksi, koti ja hoitopaikka, saadaan vielä tekemään yhteistyötä, niin silloin ollaan varmasti oikealla tiellä. On myös tietenkin olemassa perheitä, joissa lasten ei ole hyvä olla vanhempiensa kanssa. Mutta tällaisissa tapauksissa olisi varmasti syytä tarjota jotain muita välineitä kuin subjektiivista päivähoitoa.  

Lapset eivät ole tyhmiä, kaikkea muuta. Jos lapsi viettää koko päivän muualla kuin kotona, ja samaan aikaan äiti tai isä on kotona, hän kysyy itseltään miksi näin on? Jos hänelle vastataan, että ”me vaan varmistamme sinun yhtäläisiä oikeuksia”, tyydyttääkö vastaus häntä? Vai katsooko lapsi, että hänellä tulisi olla myös subjektiivinen oikeus viettää aikaa omien vanhempiensa kanssa?

Itse uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.