Reporadio, inforadio vai kasvatuksen tuutti?

Suomessa media on toiminut vanhastaan vallanpitäjien ideoiden ja konsensuksen varjelijana. Ylhäältä alaspäin tapahtunut informoiminen on ollut tavoitteellista kasvatustoimintaa, jossa valtiovalta tai joku poliittinen taho on ohjannut itsepäistä kansaa haluttuun suuntaan.

Nykyään sanavapaus on turvattu perustuslaissa. Pienen maan ongelmana on kuitenkin ollut median sidosten epäselvyys sekä se, että media on omaksunut jonkin poliittisen agendan; jonkinlaisen ”henkisen ristiretki” asenteen tai pyrkinyt johonkin poliittiseen muutokseen.

Ylen kasvattava rooli?

Tässä mielessä Ylen päätoimittajan Atte Jääskeläisen ja HS:n vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen välinen keskustelu 11. syyskuuta aamu-tv:ssä oli valaisevaa katsottavaa. Aiheena oli ” Millainen rooli suomalaismedialla pitäisi olla pakolaiskeskustelussa?”

Nämä kaksi suomalaisen poliittisen keskustelun suunnannäyttäjää paljastivat tahattomasti sen ristiriidan, joka vallitsee Ylen ja HS:n informoivan roolin ja toimittajien oman agendan välillä. Atte Jääskeläinen sanoi suoraan, että Yle pyrkii tarkoitushakuisesti muuttamaan kansalaisten käsityksiä suuresta migraatiosta. Kuten Jääskeläinen totesi haastattelussa, kyseessä on ”ymmärryksen rakentamisesta suomalaisille” ja toisaalta siitä, että ”kaikki suomalaiset joutuvat muuttamaan käsityksiään”. Samoin, että Yle näkee tehtäväkseen ”pohjan luomisen sille mitä suomalaisten mielissä liikkuu”.

Toisaalta, YLE koki Jääskeläisen mukaan tärkeänä myös informaation jakamisen.

Nämä kaksi päämäärää: kasvattaminen tai käsitysten muuttaminen ja informaation jakaminen ovat valitettavasti jonkinlaisessa sisäisessä ristiriidassa. Informaation jakaminen ei nimittäin voi olla pelkästään sitä, että yritetään kääntää kansan mielipiteitä yhteen suuntaan tai sen kasvattamista päämäärätietoisesti.

Teesi 1. – Ylen kesä ja syksy 2015 – kasvatuksellinen näkökulma, jota ajettiin reporadion keinoin

Kuten Le Monde lehden toimittaja Robert Sole on todennut vuonna 1988, median maahanmuutto näkökulmat ovat usein pelkistyneet joko siihen, että tulijat on nähty joko uhkana tai uhrina (Le Monde Diplomatique 3/2015). Professori Rodney Bensonin tekemän kattavan tutkimuksen mukaan tähän voisi vielä liittää tulijoiden ”sankarillistamisen”.

Meillä Suomessa on ihan oma –  ”kasvattava” agendamme. Ylen kesän ja syksyn 2015 aikana Ylen uutisoinnin perusteella näyttää vahvasti siltä, että Ylen toiminta migraation käsittelyssä ei näyttänyt kertaakaan täyttävän kohdan ns. analyyttistä kriteeriä. Ylen ohjelmissa ei ole ollut muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, sellaista ohjelmasisältöä, joka olisi tasapainoisesti arvioinut migraation eri puolia. Yle näyttää uutisoineen asiaa selvästi vain yhdeltä puolelta eli migraatiomyönteisesti.

Elo-, syys- ja lokakuussa 2015 uutislähetysten, ajankohtaisohjelmien ja erilaisten haastelujen sisällöt kertasivat lakkaamatta migraatiomyönteistä agendaa. Mielenkiintoisinta tässä ohjelmatarjonnassa oli se, että turvapaikan hakijoiden motiiveja tai migraatiosta tulevaa taloudellista tai sosiaalista laskua ei saanut arvioida. 

Tämä vaatii lisätutkimusta. Ehkä syy on se, että kyseinen motivaatioarvailu oli julistettu elokuussa virallisesti rasismiksi hallituksen sisäasianministeri Orpon taholta – se oli väärää ajattelua.  ”Esimerkiksi pakolaisten motiivien arvostelu on rasismia” (22.8. 2015 – HS – ”Sisäministeri Orpo: turvapaikanhakijat yllättivät hallituksen”.) Mielenkiintoista tässä on se, että jo toistakymmentä vuotta on koetettu puhua maahanmuuton monipuolisesti rikastavasta – myös taloudellisesta – vaikutuksesta samalla, kun ilmiön kustannuksiltaan negatiivisten osien kuluja on peitelty lähes valtakunnan salaisuutena.

Teesi 2. Ylen ”positiivinen” rooli

Ylen uutistoiminta oli oma lukunsa. Näyttää siltä, että valtakunnan tärkeimpien televisiouutisten roolina oli lähinnä esittää argumentteja migraation puolesta ja tehdä ns. positiivisia case study- kokonaisuuksia. Esimerkiksi 22. syyskuuta Yle uutiset kertoi miten valtio tukee kuntiin tulevia 10 000 pakolaisen (alimitoitettu määrä!) määrää järjestämällä opetusta ja muita palveluja. Toisena tapana oli esittää esimerkkejä ihmisistä, jotka toivottivat pakolaiset kotiinsa (”Yön selkään ei ketään laiteta”). Argumentit vaihtelivat joko siitä, että pakolaiset saavat aikaa talouskasvua (Pakolaiset  ovat uusi Nokia – HS 10. syyskuuta) tai että pienet kunnat saavat pakolaisista positiivista ”vipinää” (Yle uutiset – 8 pnä heinäkuuta).

Suuren medioiden kritiikittömyys ja yleinen henkinen ristiretkimentaliteetti jatkui vauhdikkaana aina syksyyn saakka.  Ylen asiantuntijat ja toimittajat ylsivät jopa kielen analyysiin saakka. Esimerkkinä tästä voisi mainita sen, että Yle oli myös huolissaan siitä, että sananvalinnoilla vaikutetaan negatiivisesti ja siksi paikalle kutsuttu asiantuntija kertoi miten asiaan pitää suhtautua (Yle uutiset 19 pnä syyskuuta). Hankitun asiantuntijan mukaan toimittajien pitäisi varoa räväkkyyttä ja klikkijournalismia.  Kansalaisten ei pitäisi provosoitua liikaa eikä ärsyyntyä.

Ehkä siksi maahan kesän ja syksyn aikana tulleita pakolaisia on ryhdytty kutsumaan kollektiivisesti pakolaisiksi (pakolaisilta, pakolaiskeskustelu, pakolaisongelma ym.) vaikka hyvin todennäköisesti vain pieni osa maahan ilman asianmukaisia papereita tai itsenäisen elannon mahdollisuuksia tulleista täyttää pakolaisuuden kriteerit.

On ilmeistä, että vuonna 2015 toistettiin reporadion metodein samanlaista käsitteiden muutosta kuin 1960-luvulla ja 1970-luvulla. Toisella puolella ovat rajoittamattoman migraation kannattajat: ”edistykselliset”, ”liberaalit”, ”avoimet”, ”humaanit” . Näiden vastustajiksi leimataan kaikki, jotka pyrkivät analyyttiseen tai kriittiseen tarkasteluun. Vihollisten kaatoluokkaan kuuluivat nyt ”kieltäjät”, ”natsit”, ”rasistit”, ”epädemokraatit”, ”pimeät” – ts. kaikki, jotka eivät hyväksy täydellisesti rajoittamatonta migraatiota.  Epäily, kritiikki tai edes keskustelun aloittaminen merkitsi automaattisesti siirtymistä demoniselle puolelle.

Vihollisten demonisointi näkyi tehokkaasti mediassa. Varsinaisten ns. kriittisten puheenvuorojen rooli oli kesä-lokakuussa varsin vähäinen.  Näistä tärkeimmät puheenvuorot olivat kaiken hyvän ja ihanan arkkiviholliseksi nostetun Jussi Halla-ahon kannanottojen uutisoinnit aina kesäkuusta 2015 (22.6. 2015 – ”Ilmiriita pakolaisista – Halla-aho vaati tylympää linjaa” – IL)  lähtien.  Kriittisiä puheenvuoroja alkoi ilmestyä harvakseltaan Suomen mediaan vasta syyskuun lopussa, jolloin ihmiset alkoivat ounastella sitä paljonko mahdollisen 50 000 turvapaikan hakijan saapuminen todella maksaa Suomelle. 

Kaiken kaikkiaan voidaan hyvällä syyllä väittää, että Ylen tarjonta migraatiokeskustelussa merkitsi palaamista reporadion kaltaiseen indoktrinaatioon ja meille niin tuttuun rahvaan kasvatukselliseen ohjaamiseen. Sama motiivi näyttää toistuneen muuallakin, myös MTV3:n ja Sanomakonsernin tarjonnoissa.

Teesi 3. Yle ja ”uudet roskamediat” ovat toistensa peilikuvia – toista ei ole ilman toista

Yleisenä lähtökohtana kaikissa ohjelmissa olleen se, että kansalaisten empatiaa maahantulijoita kohtaan oli nyt kasvatettava. Jos suomalaiset tätä epäilisivät, he samaistuisivat brutaalimpaan kulttuuripiiriin kuten Itä-Eurooppaan ja silloin hyvä kansainvälinen maineemme menisi.

Lyhyesti sanottuna maamme valtamedian ts. veromaksajien kustantaman median tarkoituksena näyttää tämän migraatiokriisin aikana olleen voimakas ja yhdensuuntainen mielipidemuokkaus ja kansan empatian herättäminen turvapaikanhakijoiden puolelle.

Tehtävä ei ole ollut helppo sillä tulijoiden aiheuttamat sosiaaliset ongelmat ja luonnolliset hankaukset on jouduttu selittelemään hyvinkin epärealistisesti parhain päin. Se on vaatinut joskus tosiasioiden kieltämistä ja aiemmin arvostettujen journalististen periaatteiden venyttämistä äärimmilleen tai jopa niiden rikkomista. 

Kun virallinen tiedonvälitys on ollut yksipuolista kansalaiset ovat turvautuneet enenevästi ulkomaiseen uutisointiin, huhuihin ja keskusteluihin sosiaalisessa mediassa. Toisenlaisen uutisoinnin kysyntä ja tarjonta on merkinnyt sitä, että Ylen ”kasvatuksellinen” tehtävä on muuttunut vaikeammaksi. Se on ollut jossain määrin myös ongelmallista, sillä näistä uusista tahoista tärkeintä on ollut uutisten skandaali-arvo – ei luotettavuus (esim. mv.sivusto). 

Ne näyttävät olevan toisensa peilikuvia. Toista ei ole ilman toista ts. kun kansalaisten luottamus Ylen toimintaan on hävinnyt, on se merkinnyt sitä, että tietoja on etsitty mahdollisimman räväköistä ja ”herrojen” agendat paljastavista sivustoista. Näiden ensisijaisena prioriteettinä ei ole ollut totuus vaan asioiden värittäminen. Toisaalta – molemmat näyttävät tarvitsevan toisiaan vastustajana (kt. Elina Grundströmmin esiintyminen).

Lopuksitulema: tutkimusta ja itsekriittisyyttä tarvitaan

Aihe vaatii oman perinpohjaisemman tutkimuksensa. Olisi tutkittava missä määrin Yle syyllistyi tendenssimäisyyteen ja yksipuolisen tiedon välittämiseen?  Ohjelmien määrät ja yhdensuuntaiset sisällöt puolustavat hypoteesia Ylessä harjoitetussa indoktrinaatiosta.  Avoimia kysymyksiä kuitenkin riittää: kuka tai ketkä ovat vastuussa tällaisesta ohjelmapolitiikasta? Onko kyseessä jonkin organisaation ylempien tahojen antama agendamääräys, poliittinen ohjaus tai toimittajien sisäinen poliittinen paine vai kaikki yhdessä? Ennen kaikkea miksei tänä aikana pystytty minkäänlaiseen avoimeen ja kiihkottomaan keskusteluun migraatiosta? Kriittistä keskustelua tarvitaan vaikka näyttää siltä, että sen puolestapuhujat ”ammutaan” välittömästi ilman minkäänlaista älyllistä keskustelua.

Erityisesti poliittisen ohjauksen mahdollisuuden tutkiminen kannattaisi. Viitteitä tähän on ollut ja toimittaja Harri Nykänen nosti asian esille uusimmassa kirjassaan. Reaktio Nykäsen viittauksiin siitä, että media söisi vallanpitäjien kaukalosta, on ollut myrkyllinen.  Kirjan kirjoittajasta on tehty oman pesän likaaja ja kummallisuus. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa ollut Harri Nykäsen kirja (30.9. 2015) kuitattiin sillä, että Nykänen oli populistinen ja herravihaan taipuvainen – ”hän tuntuu nauttivan rosvon ja poliisin leikkimisestä”. Tämä arvio jäänee moraalisen rohkeuden puutteen muistomerkiksi Helsingin Sanomien historiassa.

Ehkä tässä on ainoana mahdollisena valopilkkuna toimittaja Murajan perustaman ”Faktabaarin” toiminta (http://faktabaari.fi/). Kyseinen sivu voisi hyvin tässä yhteydessä keskittyä tärkeä faktantarkistuksen lisäksi myös syvempään ja analyyttisempään kritiikkiin median toiminnassa Suomessa sekä kannustaa toimittajia keskustelemaan omasta toimitustyöstään.

Arto Luukkanen

Ps. Muuten olen sitä mieltä, että ministeri Orpon pitäisi tehdä johtopäätökset omasta toiminnastaan ja erota.