Idealistista on että vanhus voisi asua kotona. Vai onko? Nyky yhteiskunta on rakentunut toisin kuin entisaikain Niskavuori jossa vanhemmat kasvattivat lapsensa hoitamaan heitä vanhuuden yli hautaan asti. Nyky yhteiskunnnan rakenne on erilainen. Se ei taivu enää kestämään yhteiseloa ja ruokittavia suita ikäpolvista seuraavaan ja sen yli. Ihmiset työskentelevät yleensä kodin ulkopuolella eikä perhe kykene elättämään eläkkeensaajia. Vanhat syytinkisopimukset mahdollistivat sen ettei maatiloja jatkettu sukupolvenvaihdoksella ennen kuin vanhalle polvelle oli luvattu kuningaspaikka täysin mukavuuksin talollisen pojan elätettävänä. Nyky-yhteiskunta syrjäyttää maanviljelijät sosiaalisista tukirakenteista. Omavaraistalous on haudattu unholaan. Kylän mummoille ja vaareille ei saa myydä maitotilkkaa ohi tuotantolaitoksen sillä sen bakteerikantaa valvoo EU sekä byrokratia. Toimeentulotukea ei saa kun muutaman kerran vuodessa maksettavat EU-tulot katsotaan perheen tuloiksi vaikka tosiasiassa ne ovat tarkalleen ottaen maatilan ja eläinten sekä kasvien elämiseen tarkoitettuja tuloja. Kaikki on tehty niin hankalaksi. Vaatii valtavia investointeja selvitä hengissä maailmassa jossa ulkomailta tuotu ruoka ostetaan mieluummin kaupasta eikä kotimaiselle pientilallisen tuotannolle laiteta ”juurevaa” arvoa joka kasvaisi tuotantoa tulevaisuudessakin.

Eläke maksetaan eläkeikää varten. Valtion määräykset ja kuntaliitokset näyttävät suunnan. Kuntatasolla ei ole päätäntävaltaa siihen miten eläkeläisiä kohdellaan ja millaista tulee olemaan eläkeikäisen vanhuksen arki. Toivottavasti yhteiskuntarakenteet kehittyvät siihen suuntaan että vanhuksille olisi tarjolla helppokulkuisia kerrostaloja sekä rivitaloja mahdollisuuksien mukaan tuetusti siihen saakka kun kotona yksin, kaksin eläminen on mahdotonta.

Usein ihannoidaan sitä että vanhuksen tulisi saada elää kotonaan loppuun asti. Moniko vanhus todella haluaa sitä? Vanhuksen ainoa seuralainen saattaa olla yksinäisyys? Yksinäisyys ruokkii masennusta ja syrjäytymistä.Vanhuuden voisi ajatella olevan uusi alku uudelle elämänluvulle, sellainen jossa ei tarvitse välittää muista ja voi elää omillaan riippumatta muista.

On olemassa isovanhempia jotka osallistuvat lastenhoitoon ja haluavat olla jokapäiväisesti mukana lastensa perheiden elämässä. Idealismi ei aina ole mahdollinen. Osa vanhuksista katsoo jo tehneensä kasvatustyön eikä halua sitoutua nuoremman polven elämään.

Viime päivinä olemme saaneet lukea surullisia tarinoita lehdistä kuinka vanhuksia on löytynyt useita päiviä kuolleina kotoaan ja osa vanhuksista on asunut jo liian pitkään yksin jätteiden seassa kykenemättä huolehtimaan itsestään.

Toivottavasti kunnat keskittyvät pohtimaan uudistuksia joilla kurottaisiin kiinni kuiluja sukupolvien välillä ja saataisiin ihmisille arvokas elämä, kaikin puolin.

Hiljattain luin jostain että vanhuksille on perustettu omia hippihenkisiä kommuuneja vanhuuden turvaksi. Jalo ja hieno ajatus ja toteutuessaan mainio. Kommuunieläminen ei ole kaukana perinteisestä maatilan pihapiiristä mutta varmasti varteenotettava vaihtoehto. Jos vanhuskommuunin henkilökemia pelaa hyvin niin kommuunielämä on varmasti monelle omatoimisella vanhukselle varteenotettava elämisen vaihtoehto.

Pieniä maatiloja on vähän eikä niskavuorilaisuus enää kukoista. Kaupunki houkuttelee nuorta polvea. Toivottavasti otollisten sukupolvenjatkajien vanhemmat osaavat ajatella järkevästi ja päästävät maatilan ohjista irti ajoissa ennen kuin on myöhäistä jatkaa. Vanhemmuus on myös luopumista ajoissa seuraavan sukupolven hyväksi. Pidetään maaseutu elävänä ja kehittyvänä ja kasvavana.

Kuntalaisille pienten maatilojen puolesta.

Anu Elovaara

Omaishoitaja

Kuntavaaliehdokas 2017.

Nivala, Pohjois-Pohjanmaa